Onko sinisen alienin näyttely kulttuurin omimista? (Eli arvioni elokuvasta Avatar: The Way of Water)
Lienee jo aika päättää kesätauosta puolivuotiseksi venähtänyt luova virkavapaani ja iskeytyä suoraan ajankohtaiseen elokuvaan, joka ei sekään välttämättä jo reilun kuukauden elokuvateattereissa pyörittyään ole enää niin ajankohtainen. James ”Kuningas Midas” Cameron on päättänyt tuhdin vuosikymmenen jälkeen palata ohjaajan tuoliin hipelöimään kultaisella kosketuksellaan jatko-osaa aikanaan eniten tuottaneen elokuvan ennätyksen rikkoneelle sukupolvikokemusteokselleen, Avatarille (2009). Alkuperäinen Avatar oli erikoistehosteissa marinoitu action-rellestys, eikä välttynyt genreään leimaavalta tarinankerronnallisuuden pinnallisuudelta. Se onnistui kuitenkin raapaisemaan sisältörikkauden raameja onnistuneella maailmanrakennuksellaan, sekä poikkeuksellisella ekologisen ja kulttuurisen kestävän kehityksen teemojen lähestymistavallaan, mikä lopulta nosti sen muovisesta toimintapamauksesta jopa hieman merkitykselliseksi elokuvaksi. Jatko-osien tekeminen päätettiin jo melko pian alkuperäisen