Onko sinisen alienin näyttely kulttuurin omimista? (Eli arvioni elokuvasta Avatar: The Way of Water)

Lienee jo aika päättää kesätauosta puolivuotiseksi venähtänyt luova virkavapaani ja iskeytyä suoraan ajankohtaiseen elokuvaan, joka ei sekään välttämättä jo reilun kuukauden elokuvateattereissa pyörittyään ole enää niin ajankohtainen. James ”Kuningas Midas” Cameron on päättänyt tuhdin vuosikymmenen jälkeen palata ohjaajan tuoliin hipelöimään kultaisella kosketuksellaan jatko-osaa aikanaan eniten tuottaneen elokuvan ennätyksen rikkoneelle sukupolvikokemusteokselleen, Avatarille (2009). Alkuperäinen Avatar oli erikoistehosteissa marinoitu action-rellestys, eikä välttynyt genreään leimaavalta tarinankerronnallisuuden pinnallisuudelta. Se onnistui kuitenkin raapaisemaan sisältörikkauden raameja onnistuneella maailmanrakennuksellaan, sekä poikkeuksellisella ekologisen ja kulttuurisen kestävän kehityksen teemojen lähestymistavallaan, mikä lopulta nosti sen muovisesta toimintapamauksesta jopa hieman merkitykselliseksi elokuvaksi. Jatko-osien tekeminen päätettiin jo melko pian alkuperäisen elokuvan menestyksen jälkeen, mutta tuotanto viivästyi (mikä ei lähtökohtaisesti koskaan lupaa hyvää) ja tätäkin saatiin odottaa jopa seitsemän vuotta kauemmin, kuin oli alun perin tarkoitus. Nyt se on kuitenkin täällä, kauan odotettu Avatar: The Way of Water (2022).

Elokuva lähtee liikkeelle melko ripeällä uusien hahmojen pullauttelulla, sillä ihmiset Pandoralta karkottanut, nyt Omatikaya-klaanin Na’vi-kansan päällikkö ja suuri sotasankari Jake Sully (Sam Worthington) on pistänyt ihan kunnolla hynttyyt yhteen kumppaninsa Neytirin (Zoë Zaldana) kanssa ja pariskunnalle on syntynyt kolme lasta: vanhin, vastuuntuntoisin ja muutenkin kaikin puolin täydellinen poika Neteyam (Jamie Flatters), nuorempi, väärinymmärretty, kipuileva ja veljensä varjoon jäävä poika Lo’ak (Britain Dalton) sekä perheen pienin ja ainoa tytär Tuk (Trinity Jo-Li Bliss). Näiden lisäksi perheeseen kuuluu myös adoptoitu, ensimmäisen elokuvan Avatar-projektia johtaneen ihmistohtori Grace Augustinen avatarista syntynyt tytär Kiri (Sigourney Weaver), sekä ensimmäisessä elokuvassa ihmisten hyökkäystä Na’vi-kansaa vastaan johtaneen ja siinä menehtyneen eversti Miles Quaritchin poika Spider (Jack Champion), joiden taustaa ilmeisesti valotetaan erikseen julkaistuissa sarjakuvissa, sillä pelkästään ensimmäisen elokuvan katsoneena hahmoista ei ole etukäteen pienintä käsitystäkään. Melkoinen määrä uusia hahmoja pullahtaa siis heti alkuun esiin ja ennen kuin katsoja ehtii opetella alkukirjaimiakaan, aloittavat ihmiset jo uuden hyökkäyksen Pandoralle ja Sullyn perhe-elämä särkyy uudeksi sodaksi. Eikä siinä vielä kaikki, pakkomielteisesti Jaken tuhoamista tavoitteleva eversti Miles Quaritch on herätetty kloonina (Stephen Lang) henkiin ja suojellakseen perhettään ja kansaansa, joutuu Jake lähtemään Omatikaya-klaanin luota maanpakoon perheensä kanssa merelle, riuttakansa Metkayina-klaanin luo. Metkayinojen päällikkö Tonowari (Cliff Curtis) ja hänen tyttärensä Tsireya (Bailey Bass) suhtautuvat pakolaisiin myötämielisesti, mutta Sullyn perheeseen kohdistuu myös epäluuloja, erityisesti Tonowarin vaimon Ronalin (Kate Winslet) ja heidän poikansa Aonungin (Filip Geljo) puolelta. Sullyjen täytyy taistella näitä epäluuloja vastaan samaan aikaan yrittäen sopeutua puukansalle täysin vieraisiin elämäntapoihin meren rannalla, kun koko ajan uuden elämän päällä leijuu perhettä pakkomielteisesti jahtaavan Quaritchin kloonin uhka.

Ensimmäisen elokuvan tapaan Avatar: The Way of Waterillakaan ei juonellisesti ole kovinkaan paljon annettavaa. Elokuvan lähtötilanne tuntuu kiirehdityltä, eikä katsojalla ole varsinaisesti aikaa totuttautua uusiin hahmoihin ennen kuin niistä olisi jo tarkoitus välittää. Ihmisten hyökkäyksen uusimiselle ei anneta juurikaan taustoitusta, isot juonelliset tapahtumat käydään alussa lähinnä nopeana takaumana, eikä tätä varsinaisesti auta se, että Kirin ja Spiderin hahmoja kohdellaan kuin ennestään tuttuina, vaikka todennäköisesti suurin osa katsojista pelkästään ensimmäiseen elokuvaan tutustuneena pohtii, pitäisikö nämä tyypit muka tuntea. Ensimmäisen elokuvan antagonistin henkiinherätys kloonina tuntuu äärimmäisen laiskalta ratkaisulta, etenkin kun hahmo on kirjoitettu eri henkilöksi, jolla on vain Quaritchin muistot. Näin hahmon henkilökohtainen vendetta Sullyn perhettä kohtaan tuntuu lähinnä keinotekoiselta ja alkuperäisen Quaritchin uhkaavuus ja pahansuopaisuus laimeammalta. Alun hätäilyn jälkeen tapahtumien eteneminen muuttuu kuitenkin onneksi mielenkiintoisemmaksi Metkayinojen luona, kun Sullyn perhe joutuu uuteen tilanteeseen. Kamppailu riuttakansan tapoihin sopeutumiseksi on rakennettu juonellisesti paremmin ja tähän liittyvä kansojen kohtaaminen lähentelee ensimmäisen elokuvan kulttuurisen kestävyyden teemoja, jotka olivat yksiä sen ehdottomista kohokohdista. Tapahtumat ja juoni ovat valitettavan ennalta-arvattavia, mutta yleisesti ottaen yli kolmetuntiseksi elokuvaksi ne jaksavat kuitenkin kiinnostaa katsojaa. Toiminta on toteutettu hyvin ja jos näin pitkällä kestoajalla ei tunnu missään vaiheessa tylsistyneensä, niin elokuvan tahdituksen on pakko olla onnistunut juonen pinnallisuudesta huolimatta. Mukaan mahtuu myös mysteerejä myöhemmille jatko-osille puitavaksi, jotka onnistuneesti luovat mielenkiintoa myös sarjan jatkumoa ajatellen.

Roolisuorituksista on melko vaikea sanoa mitään, sillä elokuva ei ole erityisen hahmovetoinen ja hahmokehitys on melko olematonta. Fokus on Jaken sijaan siirtynyt enemmänkin perheen lapsien henkilökohtaisiin kokemuksiin, mutta elokuva yrittää silti loppupuolella tyrkyttää jonkinlaista sisäistä kasvamista Jaken hahmollekin, vaikka lopulta tämä tuntuu aika irralliselta ja epäuskottavalta. Juonen pinnallisuus ja ennalta-arvattavuus peilautuu jonkin verran hahmoihinkin ja esimerkiksi Neteyamin ja Lo’akin veljessuhteen (esimerkillinen vanhempi veli vs. varjoon jäävä ja kipuileva nuorempi veli) ristiriidat on koluttu niin monessa elokuvassa niin monella tavalla, että väistämättä siitä on asetelmana tullut melkoinen klisee. Elokuva ei siis jätä näyttelijöille juurikaan materiaalia, jonka kanssa työskennellä, mutta hankala kenellekään on toisaalta risujakaan roolityöstä antaa, sillä lopulta kukaan ei nouse myöskään negatiivisessa mielessä esiin. Tähän ainut poikkeus Jack Champion, jonka roolisuoritus Spiderina on melko epäluonnollinen ja puiseva.

Parhaat puolet Avatar: The Way of Waterissa noudattelevat samoja linjoja, kuin alkuperäisessäkin Avatarissa. Visuaalisesti elokuva on upea ja maailmanrakennus on erityisen onnistunutta elokuvan esitellessä riuttakansan elämäntavat symbioosissa luonnon ja meren kanssa. Näin elokuva pääsee koskettamaan samoja luonnon säilyttämisen teemoja, kuin alkuperäinenkin Avatar onnistuen tuomaan siinä jo käsiteltyyn uutta ja mielenkiintoista sisältöä. Toki ensimmäisessä elokuvassa teemat ovat uutuuttaan vielä kiehtovampia ja ihmisten ja Na’vien kulttuurien kohtaaminen itsessään rikkaampaa, kuin tässä jatko-osassa puukansan ja riuttakansan. Täysin uutena konseptina ja ehdottomasti elokuvan suurimpana kohokohtana esittäytyvät suuret vedessä elävät valaankaltaiset Tulkunit, joihin jokaisella Metkayina-klaanin jäsenellä on henkilökohtainen suhde. On jopa hätkähdyttävää, miten paljon katsoja oppii elokuvan aikana välittämään noista äänettömästi viestivästi vedenelävistä ja miten voimakkaita, jopa raadollisen riipaiseviakin tunteita katsojalla herää. Näiden tunteiden herättäminen on yksi onnistuneimpia elementtejä elokuvassa ja muuten pinnallisen sisällön ohella ne saavat oikeasti ajattelemaan luontoa ja sen suhdetta ihmiskuntaan uudesta näkökulmasta.

Lopulta elokuvassa on ylä- ja alamäkensä. Alkuperäisen Avatarin tapaan se ei juonellisesti pysty ihmetekoihin ja hahmokehityskin yleisesti näyttäytyy melko olemattomana. Osa juonenkäänteistä on laiskasti toteutettu ja tapahtumat ovat pitkälti vähän ennalta-arvattaviakin. Tästä huolimatta elokuva tuntuu kuitenkin toimivan ilman sen suurempaa juonellista tai hahmollista sisältöäkin, pitäen katsojan mielenkiinnon yllä koko kolmen tunnin ja 12 minuutin kestonsa ajan. Tämä on jo lähtökohtaisesti siltä onnistuminen ja kaiken kaikkiaan merkki siitä, että kokemus oli viihdyttävä. Elokuva onnistuu koskettamaan samoja kestävän kehityksen teemoja, kuin alkuperäinenkin Avatar ja vaikka mielestäni ensimmäinen elokuva tekeekin sen sisältörikkaammin, on yleisesti ottaen onnistuminen, että tämä jatko-osa pystyy ylipäätään tuomaan uutta ja hätkähdyttävääkin näkökulmaa ensimmäisessä elokuvassa jo melko perusteellisesti käsiteltyihin teemoihin, antaen sen muuten melko pinnalliseen sisältöön vähän syvempääkin ulottuvuutta. Yleisesti ottaen Avatar: The Way of Water ei ole mestariteos, eikä se onnistu ylittämään edeltäjäänsä, mutta se on siitä huolimatta kokonaisuutena visuaalisesti upea, hyvinkin viihdyttävä ja ihan katsomisen arvoinen jatko-osa, joka jättää tilaa myöhemmillekin elokuville kehittää konseptia eteenpäin.

 

★★★☆☆