Konnichiwa! Watashi no namae wa Juuso desu. Soshite, watashi wa otaku desu. (Eli kuinka olen rakastanut ja hävennyt animea ja mangaa)

 

Päivää! Nimeni on Juuso ja olen otaku.

Jep. Tunnustus kuin suoraan AA-kerhosta, tosin tässä yhteydessä kyse on alkoholistien sijaan enemmänkin anonyymeistä animeholisteista. Olen otaku, weeaboo, weeb, nörtti ja hörhö. Toisin sanoen intohimoinen anime- ja mangaharrastaja. Intohimoinen lienee tosin ainakin jollain tasolla liioiteltu luonnehdinta, ottaen huomioon, että aina kun yritän katsoa YouTubesta WatchMojon animerankingeja, tunnistan yleensä videoiden animesarjoista noin kymmenen prosenttia. Voitaneen siis todeta, etten ole erityisen inessä nykyskenessä. Luonnehdinta intohimoisesta ei kuitenkaan kaikilla valtateillä luisu vesiliirrossa ulosajoon, sillä olen ehtinyt välillä enemmän ja välillä vähemmän aktiivisesti toteuttaa tätä japanilaisen kulttuurin omaksumista liki 15 vuoden ajan. Tuona aikana olen omaksunut melkoisen määrän anime-elokuvia ja -jaksoja, sekä lukenut mangaa siinä määrin, että omistukseenikin on sitä eksynyt yli 250 pokkaria. Tämän ohella lapsuus- ja teinivuosinani piirtelin (luokattoman huonosti, mutta innokkaasti) katsomieni animesarjojen hahmoja sekä kirjoittelin puoliaktiivisesti animeen liittyvillä roolipelifoorumeilla. Melko merkityksellisestä osasta elämääni voidaan siis puhua.

Tämä teksti on poikkeuksellisen henkilökohtainen, enkä sinällään käsittele tässä yksittäisiä elokuvia tai sarjoja laisinkaan. Sen sijaan kerron lyhyesti alkuun hieman ajatuksiani animesta yleisesti elokuva- ja televisioalan genrenä aikuisen minäni kriittisestä näkökulmasta, unohtaen hetkeksi lapsuuden ja teinivuosien nostalgiatrippailun. Tämän jälkeen paneudun kuitenkin muistoihini ja kerron enemmän henkilökohtaisesta matkastani animen ja mangan kanssa, siten kuinka sen muistan. Kerron miten anime ja manga ovat minuun vaikuttaneet matkan varrella ja millaisen merkityksen ne ovat kirjoittaneet itselleen elämäni kirjan sivuille. Sivuan tämän ohessa myös kokemuksiani siitä, miten erilaiset ennakko-oletukset animea ja mangaa kohtaan ovat muuttuneet näiden 15 vuoden aikana ja millainen vaikutus sillä kaikella on ollut minuun ja harrastukseeni. Kaikella tällä haluan antaa lisätietoa suhteestani japanilaiseen kulttuuriin ja yleisesti minusta ihmisenä sekä pohjustaa näin blogin tulevaa, suunnitteilla olevaa, mahdollisesti animepohjaista sisältöä.

Anime oli yksi niitä genrejä, joita harkitsin ensimmäisen blogipostaukseni listaukseen, mutta jotka jouduin lopulta karsimaan pois tiivistääkseni tekstiä. Tiivistämisen tarpeen ohella animeen käsitteenä liittyy muutenkin ongelmia, joiden vuoksi se ei välttämättä olisi sopinut genrelistaukseeni mukaan. Ensinnäkin se on hyvin laaja genre, joka itsessään sisältää lukuisia muita genrejä ja siksi rajaaminen olisi ollut haastavaa. Toisekseen minusta anime on parhaimmillaan sarjamuodossa, sillä hahmokehitys ja -suhteet saavat siinä enemmän aikaa ja tilaa kehittyä optimaalisimmalla tavalla, sekä rakennettu maailma ehtii kasvattaa ympärilleen sisältöä ja kontekstia, jotta hahmot punoutuisivat sen kanssa mahdollisimman hyvin yhteen. Tästä syystä se ei genrenä oikein sopinut puhtaasti elokuvia käsittelevään genrelistaukseeni.

Mainitsemistani rajoitteista huolimatta anime on kuitenkin eittämättä lempigenrejäni niin elokuvan, kuin televisionkin saralla. Todennäköisesti merkittävin syy tähän löytyy sen perustavanlaatuisen vahvoista sidoksista japanilaiseen kulttuuriin. Japani on ikivanha ja kulttuurisesti rikas maa, jonka saagassa riittää historiaa ja mytologiaa kuuden valtion edestä. Näitä perinteitä ja legendoja hyödynnetään tehokkaasti animen ja mangan puitteissa ja niihin pohjaten luodaan surrealistisia tapahtumamaailmoja, joiden kautta pystytään katsojalle kertomaan monipuolisia ja -ulotteisia tarinankaaria uniikissa ympäristössä. Näiden tarinankaarien tematiikkaa rikastaa japanilaisen kulttuurin mukanaan tuoma voimakkaan moraalin käsite. Japanilaiset ovat konservatiivista kansaa ja kunnia ja oikeamielisyys ovat heille erittäin merkittäviä arvoja. Tämä näkyy olennaisesti animessa, sillä etenkin suosimissani, pojille suunnatuissa (sori vähäisestä sukupuolisensitiivisyydestä, japanilaiset ovat konservatiivisia myös sukupuolirooleissa) shonen-animeissa korostetaan usein yhdessä koettujen seikkailujen ja vaarojen kautta ystävyyttä, henkistä kasvua ja elämäniloa. Tämä antaa voimakasta temaattista kehystä ja syvyyttä hahmoille ja yhdistettynä monipuolisiin, japanilaista mytologiaa ja tapakulttuuria hehkuviin tapahtumamaailmoihin, luo se poikkeuksellisen asetelman loistaville ja ainutlaatuisille tarinoille. Nämä tekijät ovat tärkeimmät ja olennaisimmat syyt siihen, miksi kriittisestä näkökulmasta arvostan animea elokuva- ja televisioalan lajina niin paljon. Tähän yhtälöön lisättäessä vielä rajattomat piirtojäljen taidetyylin mukanaan tuomat mahdollisuudet kertoa kuvallisuuden kautta tarinoita vielä moniulotteisemmin, voitaneen mielestäni puhua yhdestä ainutlaatuisimmista viihdeteollisuuden taiteenlajeista.

Kuten kerroin alkupuolella, kriittisen näkökulman ohella mielenkiintooni animea kohtaan liittyy olennaisesti myös henkilökohtaisten kokemusteni tuottamat motiivit. Matkani animen ja mangan kanssa alkoi noin vuoden 2007 tienoilla ollessani viidennellä luokalla. Tuolloin animea ei ollut erityisen laajasti saatavilla ja televisiossakin se käsitti käytännössä viikoittaisen jakson Dragonball Z:aa ja Fullmetal Alchemistia. Kosketukseni oli siis pieni, mutta kiinnostukseni noita viikoittaisia jaksoja kohtaan oli kuitenkin valtava. Jonkin ajan kuluttua törmäsin Sangatsu Mangan mainoslehtiseen, jossa oli lyhyitä otteita yhtiön tuolloin julkaisemista mangasarjoista. Toveruudesta kertovat seikkailut ja länsimaisiin, teini-ikäisille suunnattuihin sarjakuviin nähden suora ja sensuroimaton sisältö sytyttivät minussa valtavan kipinän, mikä ajoi minut kirjastoon lainaamaan mangaa ja hukuttamaan itseni japanilaisen kulttuurin maailmaan näiden seikkailujen kautta. Aloitin Dragonballista, mutta pian laajensin kiinnostukseni muuhun shonen-mangaan, kuten One Pieceen, Yu-Gi-Ohiin ja Raveen. Mukaansa tempaavista tarinoista ystävyydestä, seikkailusta ja taisteluista tuli intohimoni ja maailmani. Noin 13 vuoden ikäisenä olin jo laajentanut seuraamiani sarjoja lukuisiin, katsoin animejaksoja YouTubesta tai televisiosta (rajoittuneen tarjonnan puitteissa) ja olin löytänyt Studio Ghiblin taianomaisten anime-elokuvien maailman, kuten Henkien kätkemän ja Prinsessa Mononoken. Tämän ohella piirsin (edelleen luokattoman huonosti) aktiivisesti lempisarjojeni hahmoja ja omia mangahahmojani, sekä kirjoittelin suhteellisen aktiivisesti Naruto-aiheisella roolipelifoorumilla. Muodostimme foorumin jäsenten kesken MSN Messenger (jonnet ei muista meseä) -ryhmän, jossa keskustelimme aiheeseen liittyvistä asioista, sekä ylipäätään kaikesta elämään liittyvästä. Anime ja manga olivat antaneet elämääni näin myös yhteisöllisen ulottuvuuden ja muistelenkin noita keskusteluja lämmöllä sekä kaiholla, sillä en valitettavasti ole enää muutamaan vuoteen pitänyt yhteyttä noiden ihmisten kanssa.

Viihteen ja mielenkiinnon ohella animella ja mangalla oli kuitenkin minulle vielä paljon suurempikin merkitys. Teinivuodet eivät varmaankaan kauhean monella lukeudu elämänvaiheiden kohokohtiin, enkä itsekään ole poikkeus tuohon. Tunsin silloisen elämäni ajoittain aika vaikeaksi jaksamisen kannalta ja vaikka minulla ei varsinaisesti ollut puutetta ystävistä, pidin yleensä murheeni omana tietonani ja tunsin usein sisäisesti olevani syvimpien asioideni kanssa yksin. Elämässäni oli negatiivisia asioita ja tunsin voimakkaita itsetuntopaineita ja riittämättömyyden tunteita, joiden takia tunsin oloni liian usein surumieliseksi ja rikkinäiseksi. Koska en osannut puhua pahasta olostani, etsin itse keinoja helpottaa sitä ja animen ja mangan rikkaasta, elämää pursuavasta maailmasta tuli elämäni synkkyyteen kirkkaasti loistava valopilkku. Löysin niistä itselleni pakotien pois pahan oloni luota. Kun huoneeni tummien seinien pinnat tuntuivat öisin voimistavan ahdistustani kohti murtumispistettä, tuli yölampun kellertävän hehkun valaisemista pokkareiden sivuista minulle ovi turvan ja hyvän olon maailmaan. Joskus tuossa maailmassa seilasin yhdessä Luffyn ja olkihattupiraattien kanssa kohti Grand Linea, joskus treenasin jutsuja Naruton, Sakuran ja Sasuken kanssa tullakseni Hokageksi, joskus istuin junassa Elricin veljesten kanssa opiskellen alkemiaa ja joskus harjoittelin Gokun ja Vegetan kanssa tullakseni vahvimmaksi saiyalaiseksi. Asia, mikä näitä kaikkia kuitenkin yhdistää, on että aina tulin paremmalle tuulelle ja sain voimia tulevan päivän haasteisiin. Siksi animesta ja mangasta tuli minulle viihteen lisäksi paljon enemmän ja siitä hetkestä kuukaudessa, jolloin uusi pokkari ilmestyi R-kioskille, koko kuukauden kohokohta. Siitä tuli symboli hyvästä olosta ja turvasta, maailmasta, jossa pystyin olemaan piilossa elämäni ahdistavilta tunteilta, maailmasta, jossa nauroin ja itkin, mutta jossa elämä tuntui kevyemmältä kantaa harteilla. En voi liioitella, miten iso merkitys näillä tunteilla ja kokemuksilla on siihen, mitä anime ja manga tänä päivänä minulle merkitsevät.

Valitettavasti positiiviset tunteet ja merkitykset eivät jääneet ainoiksi, joita anime ja manga minulle tulivat kuvastamaan. Kymmenen vuotta sitten yleinen ilmapiiri teini-ikäisten keskuudessa ei ollut lievästi sanottuna suotuisa. Japanilaisesta kulttuurista innostuneille naureskeltiin, heidät leimattiin usein ”oudoiksi animehörhöiksi” ja ihmisten keskuudessa yleistyi lausuntoja, kuten ”anime lähtee lapsesta hakkaamalla”. Pahimmillaan nämä ilmiöt menivät kiusaamisen tasolle. Muistan kuinka olin 2009 Helsingissä Animeconissa ja tunsin olevani onneni kukkuloilla kaiken sen intohimoani kuvastaman ympäröimänä. Ostin Narutoon liittyvän otsanauhan ja laitoin sen heti tyytyväisenä otsalleni osoittaakseni olevani samaa porukkaa conissa liikkuneiden ihmisten kanssa. Onnen tunteeni kuitenkin kokivat syöksylaskun, kun alueelta poistuttuani menin paikalliselle R-kioskille hakemaan juotavaa ja kohtasin siellä kauempana seisovia noin samanikäisiä teinejä. He osoittelivat minua, naureskelivat ja kuiskailivat toisilleen pilkkaavia asioita minusta. Poistuin hiljaa kaupasta ja riisuin otsapantani, enkä enää loppumatkan aikana pukenut sitä päälleni. Toinen tapaus, jonka muistan, oli kun lisäsin silloin laajassa käytössä olleen somealustan, IRC-gallerian (jonnet ei muista galtsua) profiilini tietoihin maininnan jäsenyydestäni aikaisemmin mainitsemallani roolipelifoorumilla. Kun menin kouluun, totesi eräs rinnakkaisluokkalainen ivallisesti naurahtaen ”vai Naruto-roolipelifoorumi”. Otin kotiin päästyäni maininnan pois tiedoistani, enkä lisännyt sitä enää sinne takaisin.

Minua hävetti.

Muutenkin kovien itsetuntopaineiden alaisena en kestänyt harrastukseni mukanaan tuomaa häpeää, joten piilotin siihen liittyvät asiat, enkä puhunut niistä enää muille. Muistan katsoneeni japanilaisen kulttuurin mukaisia vaatteita käyttäviä ja musiikkia kuuntelevia alaspäin. Jopa epävarmuuttani itsekin pilkkasin ja naureskelin. Tunsin ylpeyttä siitä, että vaikka itse pidin samoista asioista, en näyttänyt niitä ulospäin. Tunsin, että olen siten normaalimpi. Miettikää, tunsin ylpeyttä siitä, etten uskaltanut näyttää ulospäin harrastustani samalla tavoin kuin muut, vaan sen sijaan katsoin heitä alaspäin, kun itse häpeissäni piilottelin. Käsittämätön ajatus. Tänä päivänä ainoa asia, mikä minulle tuottaa häpeää, on tuo kaikin puolin absurdi ajatusmaailma, joka vaikka onkin ehkä ymmärrettävä itsetunto-ongelmissa painivalle murrosikäiselle pojalle, ei silti millään tavalla kuvasta oikeudenmukaista maailmaa. Pian häpeän tunteiden myötä aloin etsiä elämästäni toisia asioita, jotka koin silloin ”normaalimmaksi”. Lakkasin ostamasta pokkareita R-kioskilta ja katsomasta animejaksoja YouTubesta. En piirtänyt enää, enkä kirjoitellut roolipelifoorumille ja lopulta tullessani lukioikään oli kerran minulle niin rakas ja merkityksellinen harrastus pieniä ajoittaisia nostalgiatrippejä lukuun ottamatta kuihtunut pois elämästäni lähes kokonaan, eikä se tulisi siihen palaamaan moneen vuoteen.

Tänään, kymmenen vuotta myöhemmin, maailmasta on onneksi tullut hyvin erilainen. Ihmisten erilaisuutta arvostetaan, siitä keskustellaan ja sitä kunnioitetaan, jopa teini-ikäistenkin keskuudessa. TikTokissa trendaavat One Piecen musiikit, Naruton sloganit ja muut animemeemit, jotka aikanaan olivat niin suuren pilkan kohteena. Ihmiset saavat olla kiinnostuneita siitä mistä haluavat ja sen näyttämistä pidetään merkkinä rohkeudesta ja itsevarmuudesta. Ja mikä tärkeintä, minäkin olen löytänyt uudestaan rakkauteni japanilaiseen kulttuuriin. Pari vuotta sitten aloin tutkia vanhoja pokkareitani ja niitä lukiessani löysin täysin odottamatta jälleen sen innostuksen ja hyvän olon, jotka aikanaan minut tähän maailmaan vihkivät. Nykyisessä suoratoistopalveluiden maailmassa olen päässyt katsomaan entistä enemmän animesarjoja ja nautin siitä täysin rinnoin yrittäen suurella innolla ottaa kiinni menetettyjä vuosiani. Enää aikuisena ihmisenä en tunne vähääkään häpeää harrastuksestani, vaan sen sijaan olen ylpeä siitä. Olen ylpeä siitä, että olen osa tätä yhteisöä ja olen päässyt mukaan seuraamaan sen kehitystä jo viidentoista vuoden ajan. Olen ylpeä siitä, että tämä yhteisö kaiken sen pilkan jälkeen on nyt lopulta noussut siihen asemaan, mitä se olisi ansainnut jo kauan sitten. Ja ennen kaikkea olen onnellinen. Onnellinen tämän päivän teinien puolesta, ettei heidän tarvitse hävetä harrastustaan. Onnellinen siitä, että tänäkin päivänä, vaikka monet asiat ovat muuttuneet kymmenen vuoden takaisesta ja vaikken pidä enää murheitani sisälläni, edelleenkin lukiessani mangakirjaa tai katsoessani animea, mieleni valtaa se turva ja hyvä olo, joiden avulla jaksoin elämäni raskaita ajanjaksoja. Ne maailmat, joista sain valoa ja lohtua hankalina aikoina, ovat todentuntuisempia kuin koskaan ennen ja niiden merkitys minulle ja elämälleni on selkeytynyt niin paljon, että olen päättänyt tehdä tämän kirjoituksen niistä.

Sitä kaikkea minulle merkitsee anime ja manga ja siitä en päästä enää irti.