Kertaus on kauhuelokuvien äiti. (Eli miksi en hirveästi pidä kauhuelokuvista ja muutama suositus kauhuelokuvista, joista pidän)

Kuten jo ensimmäisessä blogitekstissäni mainitsin (katso tästä!), kauhuelokuvat eivät genrenä juurikaan kriittisestä tai kasuaalistakaan perspektiivistä näyttele merkityksellistä roolia sisäisessä elokuvagenrerankingissani. Tuossa tekstissä sanoin avaavani syitä tähän myöhemmin toisessa tekstissä ja olen katsonut tähtien muodostavan sellaisen asennon, että tuo muinaisiin kivitauluihin hakattu ajankohta on nyt. Toki, kuten jo tuossa ensimmäisessä tekstissäni mainitsin, toksinen negailuni kauhua kohtaan ei käsitä sitä genrenä kokonaisuudessaan. Siksi tässä tekstissä sen ohella, että erittelen hieman lähtökohtia sille, miksi en erityisesti innostu kauhusta, kerron myös vastakappaleena mitkä asiat minua kauhuelokuvissa kiehtovat sekä mainitsen muutaman esimerkin sellaisista kauhuelokuvista, joita vastoin tämän kirjoituksen aihetta, pidän erityisen onnistuneina. Tämä on toki vain pintaraapaisu, sillä kenenkään aika tuskin riittäisi kokonaisvaltaiselle avaukselle mieltymyksistäni, mutta uskon olennaisimpien asioiden tulevan kuitenkin tekstistä ilmi.

Aloitetaan ehkä olennaisimmasta ongelmasta, mikä niin sanotusti etupuoleni vastakohtaa syyhyttää. Kauhuelokuvat jakautuvat useampiin alagenreihin, joihin kaikkiin kuuluu niille ominaisia dramaturgisia elementtejä, mutta jostain syystä nähdäkseni erityisesti tämän genren piirissä ne tuppaavat lähes yhdenmuotoisesti kopioimaan niitä toisiltaan elokuvasta toiseen. Ongelmaa voidaan yleistää toki muihinkin yhteyksiin, kuten esimerkiksi romanttisiin komedioihin tai salapoliisikertomuksiin, mutta kauhuelokuvissa korostuu erityisesti sen mukanaan tuoma juonellinen ennalta-arvattavuus. 2000-luvulla tehdyt elokuvat ovat parhaimpia esimerkkejä saman kaavan korostumisesta:

jotain yliluonnollista tapahtuu, joka vaikuttaa yhteen tai useampaan henkilöön -> ihmisiä kuolee -> päähenkilöt yrittävät kertoa muille, mutta kukaan ei usko -> päähenkilöt selvittävät yliluonnollisuuden taustoja -> selviää että taustalla jokin ikiaikainen kirous/väkivaltainen kuolema/muu karmea tapahtuma -> päähenkilöt kohtaavat tuon kirouksen/kuoleman/tapahtuman sen lähtösijoilla -> pahuus kukistuu pelottavien kohtaamisten jälkeen -> mahdollinen jump scare lopussa vihjaten, ettei pahuus kukistunutkaan -> loppu

Hyvä esimerkki tästä on Ring (2002), joka aikanaan pelotti asetelmallaan melkoisesti, mutta katsottuani sen näin vuosien kuluttua uudelleen, koin sen melkoisen tylsäksi ja ennalta-arvattavaksi elokuvaksi. Toinen hyvä esimerkki tästä on One Missed Call (2008). Asiaan perehtyneet saattavat huomata, että kummatkin ovat amerikkalaisia remakeja paremmista, aasialaisista elokuvista. Kaavan ei ole pakko olla tuomittu epäonnistumaan ja aasialaisilla onkin poikkeuksellinen taito intensiivisellä kuvauksella, näyttelijäntyöllä ja musiikilla luoda tähän itseään toistavaan rakenteeseen elementtejä, jotka tekevät niistä paljon parempia ja mielenkiintoisempia elokuvia. Hyviä esimerkkejä ovat aiemmin mainittujen japanilaiset alkuperäisteokset Ringu (1998) sekä Chakushin ari (2003), joiden tunnelmaluonti ehkäisee ennalta-arvattavuuden negatiivisia vaikutteita.  Myös thaimaalainen Shutter (2004) on loistava suositus tämän tyyppisestä elokuvasta, joka onnistuu olemaan kaavastaan huolimatta erityisen pelottava ja mielenkiintoinen. Täytyy kuitenkin mainita, etteivät nämä edut ole aasialaisten yksinoikeus, vaan hyviä esimerkkejä löytyy kyllä huonojen ohella myös länsimaisesta elokuvateollisuudesta. Woman in Black (2012) ja espanjalainen Orpokoti (2007) hyödyntävät onnistuneesti aiemmin mainittuja elementtejä, mikä tekee niistä nähdäkseni paljon parempia elokuvia.

Kuten aiemmassa tekstissäni erittelin, kauhun alagenreistä yksi eniten näköhermojani hellivimmistä on italialainen kauhu ja erityisesti giallo-elokuvat. Tähän kerroin melko kattavasti syyt ja erittelin muutaman lempielokuvani lajityypin katalogista, joten tässä tekstissä lienee turha itseäni sen puitteissa toistaa. Haluan kuitenkin alagenreistä nostaa vastavuoroisesti esiin myös sellaisia, joiden koen poikkeuksellisen paljon ilmentävän tuota ennalta-arvattavuuden kulttuuria tai jotka vastaavasti ovat muutoin luonteeltaan sellaisia, että katson niiden sisällön tilan tässä vaiheessa elokuvateollisuuden historiaa kohtuullisen tyhjiin imetyksi. Blair Witch Projectin (1999) suosituksi tekemä nk. found footage -alagenre on yksi jälkimmäisen parhaita esimerkkejä. Se on sitä osittain siitä syystä, että se on ajettu loppuun niin monin eri tavoin, mutta myös siitä syystä, että kaupallisuus on olennainen tekijä sen itseään toistavuudessa. Katastrofinäkökulmaa ovat lypsämässä olleet mm. espanjalainen REC (2007) ja Cloverfield (2008) sekä niistä kummunneet jatko-osat. Kaupallisesti kulutetuin tyyli on kuitenkin Blair Witch Projectin hengen jatkaja, Paranormal Activity (2007) ja sen rikollisen suuri valikoima jatko-osia. Ensimmäisen elokuvan jälkeen on ilmestynyt peräti kuusi jatko-osaa, joista viimeisin viime vuonna 14 vuotta ensimmäisen elokuvan jälkeen. Eikö tässä vaiheessa olla jo nähty kaikki sängystä repimiset, heiluvat ikkunat ja muut kliseiset poltergeist-ilmiöt sen verran moneen otteeseen, että riittäisi? On katsojan aliarvioimista toistaa laiskoja elementtejä rahakirstuja kolistelevan brändin suojissa ja tämä loputon jatko-osien suma on tehnyt alun perin rajoja rikkovan Blair Witch Projectinkin tänä päivänä melko tylsäksi elokuvaksi. Alun perin uudet ja mullistavat kerronnan tavat on ajettu niin loppuun, että niiden pioneerina toiminut elokuva ei enää säväytä samalla tavalla. Jos kuitenkin etsitään genrestä onnistunutta elokuvaa, sitä on ehdottomasti varhainen edustaja Ruggero Deodaton Kannibaalien polttouhrit (1980). Siinä rujon groteski kuvaelma ja eksoottinen asetelma pitävät elokuvan viihdearvon edelleen merkittävänä, vaikka se luonteensa puolesta lukeutuukin edellä mainittuun alagenreen.

Blair Witch Project on vain yksi esimerkki kauhun pioneerielokuvista, joiden vaikutus on ainakin omissa silmissäni laskenut vuosia jatkuneen toiston kautta. Toinen hyvä esimerkki on kauhun ehdottomana klassikkoteoksena pidetty Evil Dead (1981). Siinä on edelleen aikalaisekseen vaikuttavaa erikoisefektityötä, mutta juonellisesti ja kuvaelmallisesti se on melkoinen tyyppiesimerkki nk. cabin in the woods -elokuvista, joiden draamankaari on nähty niin valtavan monta kertaa, että tulevien tapahtumien arvailu käy jo palikkatestistä. Tässä kaupallisessa loppuun kuluttamisessa suurin syyllinen on eittämättä Perjantai 13. (1980) ja sen käsittämättömät 11 jatko-osaa, joissa tuttu veistä heiluttava veijari Jason Voorhees suolistaa teinejä jääkiekkomaski päässä. Liikkumatila katsojan yllättämiseksi on minimaalinen ja se on ollut omiaan tuhoamaan alagenren dramaturgisten keinojen ja sitä mukaa sen klassikkoina pidettyjen pioneerielokuvienkin vaikuttavuutta. Tämä on harmillinen ilmiö, sillä kauhuun uusia kerronnallisia ulottuvuuksia tuoneet elokuvat ja ohjaajat ansaitsevat arvostuksensa, eikä se ole heidän vikansa, että heidän mullistavat ideansa on vuosien varrella valutettu teurastajan koukuissa kuiviin kaikesta merkityksellisestä. Onneksi tämä ei kuitenkaan käsitä kaikkia pioneerielokuvia, vaan mielestäni esimerkiksi zombiegenren isänä tunnetun George A. Romeron Night of the Living Dead (1968) ja sen jatko-osa Dawn of the Dead (1978) ovat edelleen zombie-elokuvien massiivisesta virrasta huolimatta oikeinkin viihdyttäviä ja katsottavia elokuvia. Toinen hyvä esimerkki on slasher-pioneeri Teksasin moottorisahamurhat (1974).

Kauhuelokuvissa minua siis pääasiassa työntää luotaan niiden laiskuus, rahastus ja toisto, mutta onneksi elokuvien diversiteetti vuosien varrella on kuitenkin sen verran mittava, etteivät kaikki kauhuelokuvatkaan sorru samoihin kaavoihin. Pidän vanhoista kauhuelokuvista, kuten esimerkiksi Roger Cormanin 1960-luvun goottikauhusta, sillä ne eivät ajankohtansa vuoksi lankea vielä nykyaikaisiin kaavoihin ja onnistuvat siten säilyttämään omaperäisen otteen. Onneksi mitä enemmän olemme kuitenkin siirtyneet nykyaikaan, sitä enemmän kauhuelokuvat ovat alkaneet tiedostaa sisäisestikin asemaansa ja uudistaneet sitä. Rajojen rikkominen ja jatkumoiden kääntäminen päälaelleen ovat ainakin minun silmissäni melko onnistuneita reseptejä hyviin kauhuelokuviin. Yksi esimerkki joka näitä hyödyntää on jo vuonna 2001 ilmestynyt The Others, jota suosittelisin kaikille. Lisäksi uudemmissa elokuvissa on esimerkkejä metatason kerronnasta, jossa elokuvat tiedostavat genrensä kliseet, alkavat tutuista ja ennalta-arvattavalta vaikuttavista asetelmista, mutta sitten onnistuvatkin älykkäällä tarinankerronnalla kääntämään kuvion päälaelleen. Näistä loistavia esimerkkejä ovat The Conjuring (2013) (valitettavasti ainoana elokuvasarjastaan) ja The Cabin in the Woods (2011). Lisäksi nykyaikana modernit kauhuelokuvat ovat pyrkineet irtaantumaan täysin vanhoista rakenteistaan ja kehittämään täysin uusia kerrontatapoja, joista esimerkiksi nk. slow burner -tyypin elokuvat kiehtovat minua erityisesti ja onnistuvat luomaan erityisen karmivia ja onnistuneita tarinankaaria. Tästä esimerkkejä Hereditary (2018) sekä The VVitch (2015). Kokonaisuudessaan voidaan siis sanoa, että vaikka olen vuosien varrella menettänyt hieman uskoani kauhuelokuvateollisuuden keinoihin tuottaa uutta merkityksellistä taidetta, on suunta viime vuosina siirtynyt positiivisempaan ja toivon, että se jatkaa sitä onnistuneesti.