Smells Like Bat Spirit (Eli arvioni elokuvasta The Batman)

Kuten otsikosta näkyy, olen viimein päässyt toteuttamaan suunnitelmani uuden lepakkoseikkailun todistamisesta valkokankaalla. Elokuvateatterikokemus olikin vielä sillä tavoin poikkeuksellinen, että se sattui olemaan ensimmäinen lähes kolmeen vuoteen. Sikäli voitaneen siis puhua kaikin tavoin historialliset mittasuhteet saavuttaneesta tapahtumasta. Erittelin aikaisemmin Batman-retrospektiivissäni (voit lukea sen tästä!) hieman ajatuksiani lateksisankarin menneistä seikkailuista isolla ruudulla, mutta sen ohella myös odotuksiani tälle uudelle vastasyntyneelle filmatisoinnille. Ajatukseni elokuvasta pohjaavat kevyesti noihin odotuksiini sekä kokemuksiini Batman-elokuvien jatkumosta, joten niiden ymmärtämiseksi kokonaisvaltaisesti voi olla hyvä tutustua tuohon aikaisempaan tekstiini. Vaikka jotain yhdyskohtia ja vertailua varmasti aikaisempiin elokuviin syntyy, eikä niiden jatkumoa oikein ole mahdollista jättää täysin huomioittakaan, pyrin pääsääntöisesti kuitenkin arvottamaan elokuvan itsenäisenä teoksena, jollaiseksi se on tarkoitettukin. Lienee myös maininnan arvoista, että pyrin pitämään arvioni juonipaljastusvapaana, jotta elokuvan katsomista vielä harkitsevienkaan ei tarvitse pelätä spoilereita.

Elokuvasta oli alun perin tarkoitus tulla osa kiiltäväpintaista, mutta sisällöllisesti pääsääntöisesti tyhjyyttään kumisevaa DC Extended Universe -konseptia, hahmon esiinnyttyä sen elokuvissa jo muutamaan otteeseen, mutta viittasankarin oman itsenäisen elokuvan yhä puuttuessa. Ben Affleckin oli tarkoitus DCEU:n elokuvissa esittämänsä roolin uusimisen ohella myös ohjata, käsikirjoittaa ja vielä tuottaakin tämä uusi eepos keskinkertaisten supersankarielokuvien liigassa. Kun otetaan huomioon DCEU:n muut elokuvat, voitaneen hyvällä itsevarmuudella todeta kuitenkin, että luojan kiitos tuo Jennifereihin mieltynyt atleetti päätti vetäytyä elokuvasta kokonaan ja ohjaajan penkille istuutui mm. Cloverfield (2008) -elokuvastaan tunnettu Matt Reeves tuoden mukanaan myös kokonaan uuden käsikirjoituksen. Lepakkomiekkosen viittaan asettui Affleckin tilalle Robert Pattinson ja elokuva irrotettiin DCEU:n jatkumosta itsenäiseksi elokuvaksi, antaen Reevesille täydellisen auteur-ohjaajan mandaatin. Lopputuloksen nimeksi tuli liikoja selittelemättömästi The Batman (2022).

Elokuva tekee ihan oikean johtopäätöksen, että Batmanin syntytarinan kertomiselle kaksi mennyttä elokuvaa saa riittää ja vaikka se viittaakin juonellisesti paikoittain hahmon syntyyn, on pääsääntöisesti yön ritari vauhdissa alusta alkaen jo koko siipiväliltään. Rikollisuutta ja lähes apokalyptistä tunnelmaa huokuvassa Gothamissa on käynnissä toiveita paremmasta tulevaisuudesta pursuvat pormestarinvaalit, kun jo valmiiksi järkyttävä yhteiskuntarauha järkkyy entisestään kaupungin eliitin jäsenten tullessa murhatuiksi groteskeilla tavoilla istuva pormestari etunenässä. Murhapaikoille jää jälkeen Arvuuttajaksi (Paul Dano) tunnistautuvan murhaajan jättämiä arvoituksia, joista viittasankarimme alkaa yhdessä komisario James Gordonin (Jeffrey Wright) kanssa koostaa ratkaisua murhaajan motiiveihin, henkilöllisyyteen ja olinpaikkaan. Tämä takaa-ajo muodostaa kehykset nopeatempoiselle rikostarinalle, joka avautuu hiljalleen paljastaen mukanaan yhä mullistavampia käänteitä kaupungin korruptiosta, mafiapomo Carmine Falconen (John Turturro) ja hänen oikean kätensä Pingviinin (Colin Farrell) roolista siihen, ja jopa itse nimikkohahmomme Batmanin juurista. Lopulta punouduttuaan umpeen juoni kulminoituu eeppiset mittakaavat saavaan loppuhuipennukseen, joka onnistuu yllättämään, järkyttämään ja ennen kaikkea vaikuttamaan.

Elokuva jatkaa Christopher Nolanin Yön ritari -trilogian viitoittamalla realistisella otteella, mutta tekee sen täysin omasta näkökulmastaan. Siinä korostuvat Batmanin hahmon ominaisuudet rikosetsivänä, joita ei ole aikaisemmissa filmatisoinneissa juurikaan käsitelty ja elokuva tuntuukin monessa mielessä hyvin suuren osan kestostaan enemmän salapoliisikertomukselta, kuin supersankarielokuvalta. Tämä on näkökulmana hahmosta hyvin virkistävä ja vaikka suippokorvasankarin kasuaali tallustelu paikasta toiseen normaalien ihmisten keskellä nakertaakin nähdäkseni hieman hahmon auraa kauhua herättävänä ja varjoista syöksyvänä paholaisena, toimii se kuitenkin hyvin elokuvan asettamissa raameissa. Juonellisesti on helppoa löytää yhtymäkohtia aiemmin mainitun trilogian ensimmäiseen osaan, Batman Beginsiin (2005), sillä kummassakin käsitellään Gothamin korruptiota ja mafiapomo Falconen vaikutusta kaupungin tilaan. The Batman antaa kuitenkin teemalle enemmän painoarvoa pureutuen siihen intensiivisemmin, mikä osoittautuu juonen kiinnostavuuden kannalta onnistuneeksi ratkaisuksi. Yleisesti lähes kolmen tunnin pituudellaan elokuvan juoni kohtaa paineita pitää katsojan mielenkiintoa yllä, mutta vaikka paikoittain osa tapahtumista ja käänteistä käsitelläänkin turhan nopeatempoisesti rajoittaen niiden ansaitsemaa painoarvoa elokuvassa, on kohtausten tahditus onnistunut niin poikkeuksellisen hyvin nopeatempoisen juonen rakennuksessa, ettei katsoja koe juurikaan tarvetta katsella kelloa ja paketti pysyy kasassa loppuun asti. Vielä loppuvaiheillakin, kun tuntuu että homma on jo finaalissa, onnistuu elokuva kääntämään vielä kokonaan uuden vaihteen silmään antaen muuten mittakaavassaan melko minimalistiselle rikostarinalle eeppisyydessään jo Yön ritarinkin (2008) ovia kolkuttelevat puitteet. En halua paljastaa liikaa lopputapahtumista, mutta sen haluan niistä todeta, että se tosielämään sidoksia luova riipivän realistinen ote, joka saa katsojan pohtimaan oikeankin elämän ääriliikkeiden motiiveja ja toimintaa, nosti vaikuttavuudellaan jo valmiiksi ihan hyvän elokuvan kokonaan pykälän korkeammalle tasolle.

Legendaaristen (Keaton, Bale) ja vähemmän legendaaristen (Kilmer, Clooney, Affleck) Batman-performanssien jatkoksi valikoitui siis lopulta tässä vaiheessa jo Twilight-kaaoksen mainehaitat loistavilla roolitöillään taakse jättänyt Robert Pattinson. Pattinsonin ja ohjaaja-käsikirjoittaja Reevesin versio Batmanista on korostetun erilainen verrattuna edeltäjiinsä. Tulkinta on lievästi luonnehtien hyvin synkkämielinen ja hiljainen niin Batmanin, kuin Bruce Waynenkin osalta. Ratkaiseva ero tässä aikaisempiin tulkintoihin löytyy nimenomaan Bruce Waynestä, joka on hurmaavana herrasmies-playboyna tuonut kontrastia Batmanin synkkyyteen. Tässä versiossa sliipattu miljonääri on vaihtunut nuupahtaneen oloiseen synkistelijään, johon Reeves on kertomansa mukaan hakenut vaikutteita Kurt Cobainista, mikä on omiaan edelleen nakertamaan yön ritarin paholaismaisia kauhuja herättävää statusta. Bruce Cobain -tulkinta myös nähdäkseni hieman yksipuolistaa hahmoa vieden samalla pois sen sisällä taistelevien kahden toisistaan poikkeavan alter egon tematiikan. Tästä huolimatta on kuitenkin todettava, että tulkinta tuntuu tuoreelta, Pattinson onnistuu toteuttamaan täydellisesti ohjaajan visiota ja elokuvan synkkämieliseen sävyyn tällainen versio hahmosta sopii erittäin hyvin. Lisäksi on kiva plussa, että hahmon asuun kuuluvat silmämaskeeraukset noteerataan elokuvassa ensimmäisen kerran.

Hahmosuhteet Batmaniin muodostuvat elokuvassa jonkinasteiseksi ongelmaksi, sillä esimerkiksi kemia Jeffrey Wrightin tulkitseman komisario Gordonin kanssa ei tunnu aina erityisen luonnolliselta. Tähän vaikuttaa varmaankin osittain se, ettei kaksikon suhde saa elokuvassa juurikaan kontekstia tai taustaa, mikä on toisaalta ymmärrettävä ratkaisu aikaisempien elokuvien käsiteltyä sitä jo muutamaan otteeseen, mutta kostautuu hahmojen elokuvassa melko mittavaa osaa käsittävän kommunikoinnin jäädessä kuitenkin hieman pintapuoliseksi. Toinen syy lienee Wrightin tulkinnan syvyyden puute, joka korostuu erityisesti verrattaessa Yön ritari -trilogian Gary Oldmanin loistavaan roolisuoritukseen korruptiota vastaan taistelevana puhtaiden poliisien symbolina. Zoë Kravitz onnistuu paremmin tutkinnassa auttavana, paljon nähneenä, mutta määrätietoisena Selina Kylena (tai tuttavallisemmin Kissanaisena), tuoden rooliin särmää ja rujoutta. Kemia Batmanin kanssa on myös luonnollisempaa, vaikka sen uskottavuus hieman kärsiikin suhteen ottaessa romanttisempia sävyjä, toteuttaen useamman edeltävän Batman-elokuvan helmasyntiä.

Elokuva keskittyy itsessään melko paljon Batmanin ja komisario Gordonin tutkintoihin eikä sinällään hyödynnä suurieleisiä pahiksia edeltävien elokuvien tapaan. Tästä huolimatta elokuvan pahisten tulkinta on pääsääntöisesti huippuluokkaa. John Turturro on loistava mafiapomo Carmine Falconena jättäen edeltäjänsä Tom Wilkinsonin vähemmälle ruutuajalle jääneen version kirkkaasti taakseen ja hyödyntäen kaiken elokuvan hahmolle antaman painoarvon. Roolityö on täydellinen yhdistelmä pinnalla kiiltävää charmikasta seuramiestä ja sisällä kytevää sosiopaattista murhanhimoa ja uhkaavaa vaaraa. Turturron Falcone on kuin suoraan Mafiaveljistä tai Kummisedästä. Sen sijaan Colin Farrellin Pingviini on tämän kakkosmiehenä jokseenkin mitäänsanomaton versio hahmosta. Toisaalta hienoa, että elokuva hylkää Danny DeViton mutanttiversion ja palauttaa hahmon alkujuurilleen, mafiagangsteriksi. Valitettavasti kakkosmiehen roolissa hahmo menettää kaiken uhkaavuutensa ja toimiikin lähinnä elokuvan harvojen komediallisten elementtien äänitorvena, mikä tuntuu pienoiselta riistolta hahmon perintöä kohtaan. Elokuvan loistavin roolityö löytyy kuitenkin Paul Danon Arvuuttajasta. Hahmo poikkeaa täysin Jim Carreyn äyräiltään pursuavaa sekopäisyyttä puhkuvasta huumorimiehestä ja Dano onnistuu upottamaan tulkintaansa niin aidon riipivää ja uhkaavaa maanisuutta hillityn ulkokuoren alle, että väittäisin roolisuorituksen vetävän vertoja jopa Heath Ledgerin Jokerille. Batmanin ja Arvuuttajan kuulustelukohtauksesta onkin mielestäni vaikuttavuudessaan helppo vetää yhtäläisyyksiä Yön ritarin Batmanin ja Jokerin vastaavaan ja pidän sitä ehdottomasti yhtenä elokuvan huippukohdista.

Retrospektiivissäni toivoin uudelta elokuvalta hieman surrealistisempaa otetta Yön ritari -trilogian realistiseen nähden ja vaikka The Batman jatkaa realistisella tiellä juonellisesti, onnistuu se tuomaan toivomaani surrealistisuutta audiovisuaalisin keinoin. Elokuva ylläpitää ahdistavaa ja äärimmilleen jännittynyttä tunnelmaa halki lähes koko kestonsa kauniilla synkkiä mustan ja punaisen sävyjä korostavalla värimaailmallaan ja intensiivisellä äänisuunnittelullaan, jossa kuuluu viittasankarin nahkaisten hanskojen nitinä kurottaessa ja maihareiden painavat askeleet niiden hakatessa vasten sateesta märkää katua. Lisäksi mm. Pixar-elokuvista Ihmeperhe (2004) ja Rottatouille (2007) tunnettu, palkittu säveltäjä Michael Giacchino on koostanut liioittelematta loistavan orkesterisoittimien säestämän soundtrackin, joka sulautuu uskomattoman hyvin elokuvan synkkään äänimaailmaan kiristäen tunnelmaa entisestään. Audiovisuaalisesti luotu surrealistinen tunnelma tuo mieleen Todd Phillipsin Jokerin (2019) ja onkin elokuvan kantavimpia voimia ja sitoo hienosti rujon realistisen juonen yhteen.

Yleisesti ottaen elokuva on erittäin onnistunut ja hieno pala periamerikkalaisen supersankarimme saagaa valkokankaalla. Toivoin retrospektiivissäni jotain kokonaan uutta näkökulmaa ja sitä sain auteur-ohjaaja Reevesin muodostettua taiteellisen vapautensa turvin eittämättä yhden parhaista DC Comicsin elokuvista. Elokuva onnistuu surrealistisella kuva- ja äänisuunnittelullaan pitämään jännitystä yllä alusta loppuun nopeatempoisen ja kiinnostavan juonen viedessä katsojaa määrätietoisesti huomion sitoen liki koko kolmetuntisen kestonsa ajan. Hahmoista on luotu oma ja ainutlaatuinen näkemys ja vaikka kaikki tulkinnat eivät mielestäni olekaan täysin onnistuneita, mahtuu mukaan jopa hätkähdyttäviäkin roolisuorituksia ja lopulta kaikki roolisuoritukset kuitenkin tukevat loistavasti elokuvan kehystämää sävyä ja tarinaa. Harvat ongelmat hahmokemioissa unohtuvat lähes kokonaan, kun elokuva onnistuu niin hienosti tekemään jotain täysin uutta ja omaa vieden supersankarielokuvia kokonaan omalle suunnalleen. Joissain arvosteluissa on jopa ehditty tituleerata elokuvaa kaikkien aikojen supersankarielokuvaksi, mutta ihan täysin tähän bandwagoniin en itse hyppää pitäessäni kuitenkin esimerkiksi Yön ritaria ja sen jatko-osaa Yön ritarin paluuta (2012) suuremmassa arvossa. Elokuvalle on kuitenkin ilmeisesti suunnitteilla uusia jatko-osia ja jos näissä onnistutaan kehittämään hahmoja vielä pidemmälle tinkimättä muiden osa-alueiden loistavuudesta, uskon, että tässä voi olla avaimet ehkä juurikin sille kaikkien aikojen supersankarielokuvasarjalle.

 

★★★★☆