Naisvihan vihaaminen ei auta, tarvitaan empatiaa. (Eli arvioni sarjasta Adolescence)

Vastauksena äkilliseen teini-ikäisten veitsihyökkäysten nousuun Britanniassa, päätti lukemattomista roolisuorituksistaan tunnettu näyttelijälegenda Stephen Graham (mm. This Is England, Snatch) tehdä yhteistyötä mm. Skins – liekeissä- ja tuoretta Toxic Town -sarjaa käsikirjoittaneen Jack Thornen kanssa. Tuloksena syntyi kaksikon luoma neliosainen minisarja Adolescence (2025), joka pureutuu nuorten poikien tyttöihin kohdistaman väkivallan juurisyihin, naisvihaan, miehisyyden merkitykseen ja incel-kulttuuriin. Minisarjan teema ja yhteiskunnallinen viesti on niin voimakas ja merkittävä, että sen näyttäminen tehtiin ilmaiseksi sarjan kotimaan, Yhdistyneen kuningaskunnan yläkouluille. Yhteiskunnallisen merkittävyytensä lisäksi sarja on niittänyt jo paljon elokuva- ja televisiopiireissä ylistystä elokuvallisena teoksena, saaden kiitosta roolisuorituksistaan, kuvauksestaan ja ohjauksestaan. On siis erittäinkin ajankohtaista louhia tarkemmin, onko palaute ansaittua ja mistä se kumpuaa.

Sarja keskittyy yläasteikäisen tytön surman ympärille. Veitsellä toteutetun teon jälkeisenä aamuna poliisit rynnäköivät 13-vuotiaan Jamien (Owen Cooper) kotiin ja pidättävät hänet epäiltynä luokkatoverinsa murhasta. Jamie vakuuttaa syyttömyyttään ja järkyttävän tapahtuman painolasti iskeytyy koko voimallaan pojan perheeseen. Jamien isä Eddie (Stephen Graham) koittaa samanaikaisesti kantaa koko perheen taakan yrittäessään itsekin ymmärtää tapahtunutta ja navigoida riipivän tuskan ja hämmennyksen läpi. Epävarmuus leijuu perheen yllä rikostutkimuksen vastaavan poliisin Luke Bascomben (Ashley Walters) paneutuessa surman syihin ja pala palalta avautuu sirpaleinen kuva todellisuudesta, joka johti järkyttävään veritekoon.

Sarja kategorisoidaan yleensä rikosdraamaksi ja alkuun tuntuukin, että siinä keskeistä on murhamysteeri ja sen ratkaisu, perinteinen whodunit tai tiivistunnelmainen poliisijännäri. Viimeistään ensimmäisen jakson loppupuolella katsojalle käy kuitenkin ilmi, että kyse ei ole jännittävästä rikostrilleristä, vaan sarja on psykologinen läpileikkaus nuorten kokemusmaailmaan, jossa keskeistä ei ole kuka teki, vaan miksi tehtiin. Keskiössä on valta, teinien maailman valtasuhteet, jotka raakuudessaan sytyttävät katsojassa riipivän sympatian henkilöitä kohtaan. Sarjan teinit kamppailevat itsetuntopaineiden kehystämässä elämässä, jossa prioriteetti, suorastaan elinehto on näyttää vahvalta ja voimakkaalta muiden silmissä. Kaikki tapahtunut suru tuntuu niin turhalta ja hahmojen tunnontuskia seuratessa tekisi mieli vain sanoa heille että ”noilla asioilla ei ole aikuisena enää väliä, jaksa vielä muutaman vuosi”. Se herättää ajattelemaan sitä, miten vaikea aikuisena on tavoittaa enää nuorten repivää maailmaa, mutta miten tärkeä olisi silti yrittää.

Kiusaamista ja teini-ikäisten julmaa hierarkkista maailmaa on käsitelty viihdemaailmassa ennenkin ja esimerkiksi menneiden vuosien hittisarja 13 Reasons Why (2017-2020) muodostui niiden ympärille. Adolescence onnistuu kuitenkin löytämään täysin tuoreen näkökulman teemaan sillä, miten aidosti ja todentuntuisesti se pystyy tavoittamaan tuon valtasuhteiden todellisuuden. Erityisesti päähenkilö Jamien hahmo onnistutaan esittämään monisyisesti ja katsoja todella pystyy ymmärtämään sekä hänen maailmaansa, että uhrin maailmaa. Lopulta ei tunnu, että kukaan on todella syypää tapahtuneeseen, vaan asioiden vain kuului mennä siten miten ne menivät. Tragedia, jota kukaan ei yksin aiheuttanut, vaan joka kutoutui yhteen monesta tuskallisesta tekijästä ja tapahtumakulusta. Toinen sarjan erityisen tuoreeksi tekevä valinta on sen näkökulman kytkeminen yhä ajankohtaisempaan nuorten miesten henkiseen pahoinvointiin, naisvihaan ja Andrew Tate -henkiseen manosfrääri- ja incel-kulttuuriin. Sarja lähettää vahvan poliittisen viestin liittämällä nämä yhteen myös oikeistopopulistiseen totuudenjälkeiseen misinformaatiokulttuuriin, mikä näkyy muun muassa miten Jamie ja myöhemmin häntä puolustava kaupan työntekijä kylvävät epäilystä vihjaamalla todisteiden tehtailun mahdollistavasta deepfake-teknologiasta ja väittämällä että uutisointi aiheen ympärillä on ”fake news”. Tässäkin sarja herättää ajattelemaan. Se ei tarkastele ilmiötä tuomitsevasti, vaan senkin suhteen näkökulma on empaattinen. Adolescencen maailmassa kulttuuri johtuu pahoinvoinnista, vaille jäämisestä. Viha ja väkivalta ovat vastaus siihen, vastaus omaan heikkouteen ja pyrkimys ottaa valta takaisin itselle, koska se on teinien maailmassa elinehto. Sarjan tapahtumasarja ei herätä vihaa henkilöitä kohtaan, vaan myötätuntoa.

Valtava merkitys Adolescencen empaattisen näkökulman onnistumisessa on 15-vuotiaan debyyttirooliaan Jamiena tekevän Owen Cooperin roolisuorituksella, jota kuvaamaan ei Mikael Agricolakaan olisi keksinyt tarpeeksi ylistyssanoja. Cooper on aivan uskomaton ja sarjan ehdottomia kohokohtia on hänen kohtaamisensa yhtä lailla loistavan Erin Dohertyn esittämän psykologin kanssa. Kohtauksessa psykologi tekee arviota Jamiesta ja hahmojen synergia ja vuorovaikutus on hienoimpia hetkiä televisiohistoriassa. Doherty yrittää pysyä puolueettomana ja kaivella Jamien näkemyksiä ja ajatteluntapoja arvioonsa, samalla taistellen omia pelontunteitaan veitsimurhasta epäillyn pojan käydessä aggressiiviseksi ja uhkaavaksi. Cooperin roolisuoritus kuvastaa koko monimutkaisuudessaan sitä, miten monen erilaisen ristipaineen vaikutuksen alaisena Jamie kohtauksessa on. Hän on 13-vuotias poika, joille on vaikeaa avautua tunteistaan jo lähtökohtaisesti, sillä hän näkee sen heikkouden merkkinä. Samaan aikaan hän yrittää olla antamatta vaikutelmaa omasta tai läheistensä syyllisyydestä tekoon, josta häntä syytetään. Kaiken lisäksi psykologi on viehättävä nuori nainen ja erityisesti kohtauksen loppupuolella kun Jamien teennäinen vahvuus musertuu, paljastuu miten hänen kokemattomuutensa naisten kanssa ja itsetuntopaineensa heijastuvat myös riippuvuuteen psykologia kohtaan, jolta hän yrittää epätoivoisesti kysyä pitääkö nainen hänestä edes vähän. Kohtaus on pysäyttävän todentuntuinen kudelma valtasuhteita, tunteita, kokemuksia ja jännitteitä ja sen onnistuminen on täysin Dohertyn ja Cooperin ansiota. Heidän ohellaan on vielä annettava erityismaininta sarjan kanssaluojan Stephen Grahamin loistavalle roolisuoritukselle surunmurtamana Jamien isänä. Graham onnistuu pienillä eleillä ja mikroilmeillä sisällyttämään valtavan määrän epätoivoista hämmennyksen sekaista tuskaa hahmoon, joka kamppailee niin monen erilaisen tunnetilan kanssa yrittäen pitää itsensä ja perheensä kasassa, kuten perinteisen miehen hänen maailmankuvassaan kuuluu. Kuvaus Eddie Milleristä on niin riipivän aito ja surullinen, että sarjan viimeisessä jaksossa katsoja joutuu tekemään toden teolla töitä estääkseen kyyneleitä valumasta.

Olen keskittynyt tässä pitkälti sarjan yhteiskunnalliseen viestiin ja roolisuorituksiin, mutta Adolescencestä ei voi puhua mainitsematta elefanttia huoneessa, eli sen yhdellä otolla toteutettua kuvausta. Jokainen jakso tapahtuu reaaliajassa, yhdellä otolla ilman leikkauksia tai teknisiä kikkoja ja ohjaaja Philip Barantini, joka on elokuvassaan Boiling Point (2021) käyttänyt samanlaista tekniikkaa, vastaa toteutuksesta upeasti. Yhden oton tyyli tekee sarjan todentuntuisuudesta yhä jäseniin menevämpää, katsojan kokiessa jokaisen hetken ja tunteen samaan aikaan sarjan hahmojen kanssa. Erityisesti ensimmäisen jakson kiinniotto ja jo mainittu kolmannen jakson psykologikohtaus luovat katsojalle suorastaan ahdistuksen siitä, miten hahmojen tunteet välittyvät. Toivottomuus ja epävarmuus eivät hellitä hetkeksikään ja sarjan tyyli nivoo yhteen niiden aitouden.

Lopuksi on sanottava, että sarja on ansainnut kaiken ylistyksensä. Se yhdistää upeita roolisuorituksia, riipaisevaa surua, ahdistavaa jännitystä sekä vahvan ja ajankohtaisen yhteiskunnallisen viestin. Sarjan tulisi herättää jokaista ajattelemaan, miten nuoret voitaisiin tavoittaa ja kohdata entistä paremmin ja helpottaa heidän tuskaansa elämänvaiheessa, jossa erilaiset paineet kehystävät kaikkea todellisuutta ja elämää. Tuossa vaikutuksille alttiissa vaiheessa nämä haitalliset ajatteluntavat, naisviha, manosfääri ja totuuden kyseenalaistaminen purevat kovasti. Adolescence esittää, että tuomitsemisen ja ulossulkemisen sijaan lääke on empatia. Nuoret, erityisesti pojat tulisi kohdata ja heitä tulisi ymmärtää ja kuunnella, jotta heidän ei tarvitsisi kamppailla vallasta vihalla ja väkivallalla. Pahimmillaan tuo valtakamppailu ja vahvuuden tavoittelu johtaa sellaisiin tragedioihin, jollaiseen Adolescencessäkin on tuskallisesti jouduttu. Kurjuus lisää kurjuutta, viha lisää vihaa, eikä niitä tarvita yhtään enempää. Adolescence on yksi parhaita sarjoja, joita olen koskaan nähnyt, enkä keksi sellaista ihmistä, kelle sitä ei voisi suositella.

★★★★★