Kill Bill zomb–, ...tai siis infektoituneilla. (Eli arvioni sarjan The Last of Us 2. kaudesta)

The Last of Us -pelisarjan ensimmäisestä osasta tehdyn sarja-adaptaation suuren menestyksen myötä niin kriitikoiden, kuin katsojalukujenkin osalta (oman viiden tähden arvosteluni voi lukea tästä), oli selvää että tekijät tahtovat takoa kuumaa rautaa ja jatkaa onnistunutta projektiaan. The Last of Us Part II (2020) on kuitenkin edeltäjäänsä huomattavasti pidempi ja laajempi peli, jonka vuoksi sarjan tekijät Craig Mazin ja Neil Druckmann päättivät jakaa sen sarja-adaptaation kahteen kauteen. Näistä ensimmäisen, eli The Last of Usin toisen kauden (2025) viimeinen jakso julkaistiin toissapäivänä, saattaen loppuun seitsemänjaksoisen kokonaisuuden. Ensimmäisen kauden lievästi yllättäväkin menestys luo paljon paineita myös toisen kauden onnistumiselle, etenkin kun lähdemateriaali on tällä kertaa vähemmän kompakti ja lineaarinen. Siksi suurimmat koronatraumat karistettuna on mielenkiintoista paneutua siihen, miten astetta ikävämpään pandemiaan keskittyvä sarja onnistuu ne nyt lunastamaan. Kuten ensimmäisen kauden arvostelun kohdalla, tavoitteeni on nytkin spoilerivapaus. Tämän vuoksi en mainitse suoraan kauden massiivista THE juonenkäännettä, josta tosin todennäköisesti moni on jo kuullutkin. Se on kuitenkin sen verran vaikutuksellinen juonen rakentumisen kannalta, että tapahtuman sivuaminen on välttämätöntä kauden tarkastelussa. Siksi rivien välistä on todennäköisesti luettavissa pienellä päättelyllä mitä on tapahtunut, joten pieni ennakkovaroitus sen osalta.

Viisi vuotta ensimmäisen kauden tapahtumien jälkeen Joel (Pedro Pascal) ja nyt 19-vuotias Ellie (Bella Ramsey) ovat asettuneet asumaan Jacksonin kaupunkiin Wyomingiin. Jacksonissa ihmiset ovat onnistuneet muodostamaan toimivan, lähes Cordyceps-sienen aiheuttamaa pandemia-aikaa edeltävän yhteisön, jossa mahdollistetaan yhteistyöllä normaali arki ja partioidaan säännöllisesti yhteisön suojaamiseksi vaeltavilta infektoituneilta. Edellisen kauden tapahtumat ja kasvukivut ovat etäännyttäneet Joelin ja Ellien välejä, mutta nämä tuntuvat aikaisempaan selviytymistaisteluun nähden pieniltä ongelmilta, sellaisilta mitä kellä tahansa voisi olla. Elämä ei ole enää jatkuvaa kuolemanpelkoa, vaan tasaista arjen virtaa ja Ellie on muodostanut siteitä uusiin ihmisiin Jacksonissa, kuten ystäviinsä Dinaan (Isabela Merced) ja Jesseen (Young Mazino), jotka kantavat hänen elämäänsä eteenpäin välien etääntyessä Joeliin. Kaikki tämä tasaisuus mullistuu ja pysähtyy kuitenkin hetkessä, kun aiemmin tuntematon ihmisjoukko johtajanaan kostonjanoinen Abby (Kaitlyn Dever) saapuu Jacksonin lähelle. Seuraa järkyttävä tapahtumasarja ja tapahtuu jotain peruuttamatonta, joka muuttaa Ellien koko tähänastisen elämän. Ryhmä jäljitetään Seattleen ja Ellie lähtee raskaaseen takaa-ajoon katkeruuden motivoimana. Hiljalleen selviää, että Jacksoniin tulleet ihmiset kuuluvat aseistautuneeseen Washington Liberation Force -ryhmittymään (WLF), joilla vaikuttaisi olevan jatkuva sota kultinomaisten Serafiittien kanssa. Kaiken tämän keskellä Ellie jatkaa eteenpäin ainoana tavoitteenaan löytää Abby ja kostaa.

Sekä pelille, että sarjan toiselle kaudelle tuli aina olemaan suuri haaste, että ensimmäistä peliä ja kautta kantanut Joelin ja Ellien välinen suhde ei olekaan enää keskiössä. Tämä ratkaisu sai paljon kritiikkiä jo pelin julkaisun aikoihin, mutta minusta peli onnistui korvaamaan tuon keskeisen suhteen uudella teemalla, Ellien ja Abbyn välisellä kostosuhteella. Abbyn hahmon moniulotteisuus hänen motiiviensa hiljalleen paljastuessa ja Ellien tasapainoilu koston ja inhimillisyyden välillä, sekä siitä kumpuava henkilökohtainen hahmokehitys loivat mielenkiintoisen ja eettisesti monitulkintaisen yhteenkietouman. Tämä tarjosi pelaajalle uudenlaista kerronnallista ainesta, johon pystyi investoitumaan ja lopulta ratkaisu toimi erinomaisesti, peli ei toisintanut edeltäjänsä kantavia rakenteita, vaan loi jotain uutta, joka kuitenkin keskittyi samanlaisen teeman ympärille: inhimillisyyden raja maailmassa, joka ei toimi enää inhimillisyyden ehdoin. Valitettavasti sarja ei toteuta tätä suurta siirtymää yhtä onnistuneesti ja rohkeasti, vaan nostalgisen hapuilevasti jää kiinni Joelin ja Ellien suhteeseen kuin mustasukkainen ex-puoliso, eikä osaa päästää siitä irti. Lopputuloksena sarjan parhaat hetket keskittyvät Joelin ja Ellien ympärille ja siinä missä nämä hetket ovatkin äärimmäisen tunnelatautuneita ja upeita, jättävät ne muuhun sarjaan haalean sävyn, tehden kokonaisuudesta epätasaisen. Vaikka hahmojen välinen suhde onkin äärimmäisen rikas ja rakentaa hienosti edellisen kauden hahmosuhteen päälle, ei se riitä kantamaan halki koko kauden, sillä lähdemateriaalikaan ei rakennu sen ympärille. Siksi tekijöiden olisi pitänyt seurata pelin ratkaisuja enemmän ja hidas liikkeellelähtö, jotta Joel ja Ellie voidaan pitää kauemmin keskiössä, näyttäytyy katsojalle lähinnä rohkeuden puutteena.

The Last of Usin ensimmäinen kausi toimi erinomaisesti, sillä se osasi yhdistää Joelin ja Ellien matkan laajennettuihin kertomuksiin ihmiskohtaloista, jotka olivat pelissä jääneet vain lyhyiksi sivuhahmokohtaamisiksi. Koska The Last of Us Part II on jaettu pituutensa vuoksi kahteen kauteen, lähtökohdat onnistuneelle tahditukselle verrattuna tiivistetympään ensimmäiseen peliin eivät olleet erityisen hyvät. Toinen kausi kärsiikin jonkin verran tästä yhdistettynä edellä mainittuun Joelin ja Ellien suhteeseen kiinnijäämiseen, mikä johtaa suureen vaihteluun eri jaksojen laadun välillä. Joelin ja Ellien ympärille keskittyvät toinen jakso ja toiseksi viimeinen jakso ovat ylivoimaisesti kauden parhaat ja erityisesti toisen jakson THE juonenkäänne on toteutettu riipivän onnistuneesti ja shokeerasi varmasti monia, jotka eivät peliä ole pelanneet. Nämä kuitenkin kattavat vain kaksi seitsemäsosaa kaudesta ja loput tapahtumat jäävät auttamattoman latteiksi, huippukohtien loistaessa poissaolollaan. Tätä tyhjiötä olisi voinut täyttää aiemmin mainittu Ellien ja Abbyn motiivien eettinen moniulotteisuus ja hahmokehitys, mutta valitettavasti tätä aletaan kunnolla rakentaa vasta viimeisessä jaksossa. Yksi selittävä tekijä tälle jännitteisyyden puutteelle on tekijöiden ratkaisu paljastaa Abbyn motiivit jo heti kauden alussa. Sarja ottaa enemmän vapauksia lähdemateriaaliin nähden, kuin ensimmäisellä kaudella ja mielestäni monet valinnoista ovat ihan onnistuneita, kuten esimerkiksi infektoituneiden hyökkäys Jacksoniin toisessa jaksossa. Ratkaisu paljastaa Abbyn syyt toiminnalleen on kuitenkin hämmentävä muutos, sillä pelissä iso jännitettä ja mielenkiintoa luova elementti oli nimenomaan epäselvyys siitä, mikä Abbya ajaa tekemään mitä tekee. Kun lopulta käy ilmi, että Joel on tappanut Abbyn isän, pelaajan tuntema yllättävä myötätunto ja ymmärrys sekoittuvat hämmentävästi aiemmalle puhtaalle vihan tunteelle hahmoa kohtaan ja lopputuloksena syntyy juuri sellainen moniulotteinen suhde hahmon ja pelaajan välillä, jota onnistunut hahmokehitys tuottaa. Tämä jää sarjassa läpikäymättä näiden ratkaisujen vuoksi ja syitä voi vain ihmetellä.

Kauden monelta osin hyvän rajalle kohottavat jälleen kerran onnistuneet näyttelijävalinnat. Bella Ramsey on sosiaalisessa mediassa saanut paljon kritiikkiä sopimattomuudestaan nyt viisi vuotta vanhemman 19-vuotiaan Ellien rooliin. Itse en ymmärrä tätä alkuunkaan, vaan pidän Ramseyn roolisuoritusta lähestulkoon kauden pelastavana tekijänä, johon oikeastaan jokainen jakso nojautuu. Lähdemateriaalin hahmon ja adaptaation hahmon ei pidä olla yksi yhteen, vaan onnistunut tulkinta tuottaa minusta jotain omaansa hahmoon, samalla kuitenkin kunnioittaen alkuperäistä versiota. Ramsey tuo olemuksellaan uudenlaista herkkyyttä hahmoon, mikä näkyy erityisesti itsetuntopaineissa, jotka tulevat esiin hänen käsitellessään ihastustaan ystäväänsä Dinaan. Nämä rakentavat jo ensimmäisellä kaudella nähtyyn erinomaiseen roolisuoritukseen ja minusta Ramsey lunastaa kaikki odotukset. Isabela Merced ei ole hullumpi räiskyvänä Dinana, mutta jää lopulta hieman varjoon, sillä koko Ellien ja Dinan välinen suhde ei lopulta pienistä hetkistään huolimatta oikein jaksa kantaa katsojan mielenkiintoa, mikä heijastuu jaksojen tapahtumien latteuteen, niiden rakentuessa liikaa tämän suhteen ympärille. Beef-sarjasta (2023) tunnettu Young Mazino puolestaan on minusta yllättävänkin onnistunut vastuuntuntoisena Jessenä ja hänen hahmokemiansa Ellien kanssa on kauden toimivimpia vuorovaikutussuhteita. Pedro Pascal on jos mahdollista vieläkin parempi Joelina kuin ensimmäisellä kaudella ja vaikka sarja kärsiikin tekijöiden valinnoista antaa hahmolle enemmän tilaa kuin pitäisi, on hänen roolisuorituksensa paljon kärsineenä Joelina repivän aidon koskettava, eikä häntä voida niistä valinnoista syyttää. Kaitlyn Deverin valinta Abbyn rooliin on myös saanut kritiikkiä johtuen siitä, että pienikokoisempi Dever ei ulkonäöllisesti vastaa pelin lihaskimppu-Abbya. Toistaiseksi suorituksesta on vielä vaikea sanoa mitään, sillä tällä kaudella hahmo sai verrattain vähän ruutuaikaa. Seuraava kausi tullee keskittymään enemmän Abbyn hahmon ympärille, joten hahmokehitystä on odotettavissa enemmän siellä.

Yhteenvetona ei voida todeta, että The Last of Usin toinen kausi olisi huono. Siinä on onnistuneita roolisuorituksia, jotka kantavat sen tapahtumia ja sen parhaat hetket ovat erinomaisia. Verrattuna kokonaisuutena loistavaan ensimmäiseen kauteen odotukset olivat kuitenkin korkealla ja niitä kausi ei valitettavasti onnistunut lunastamaan huonojen ratkaisujen takia, joista isoin oli uskaltamattomuus irtaantua Joelin ja Ellien suhteesta ja ottaa rohkeammin uusi suunta, kuten pelikin teki. The Last of Us Part II on kuitenkin vaikea adaptoitava ja koska se on jaettu sarjassa kahteen kauteen, ei tälle toiselle kaudelle oikein voi olla liian ankara, kun puolet on teknisesti ottaen vielä näkemättä. Pelissä noin puolessa välissä siirrytään pelaamaan Abbyllä ja tapahtumia kuvataan hänen näkökulmastaan, mikä antaa mielenkiintoista syvyyttä hahmolle, sekä hänen ja Ellien väliselle suhteelle. Kauden lopun cliffhangerista päätellen seuraava, pelin tapahtumat loppuun saattava kolmas kausi noudattaa todennäköisesti tätä jakoa ja tapahtumia tullaan todennäköisesti tarkastelemaan Abbyn silmien kautta, siirtäen hänet hahmona sarjan keskiöön. Ratkaisu tullee olemaan yhtä raivoa herättävä katsojien keskuudessa, kuin pelaajienkin pelin ilmestyessä. Itse kuitenkin odotan mielenkiinnolla, sillä se antaa potentiaalisen mahdollisuuden pureutua juuri siihen teemaan, mitä tämäkin kausi olisi kaivannut toimiakseen, eli Abbyn hahmon moniulotteisuuteen ja suhteeseen hänen ja Ellien välille. Tätä kautta se ei kuitenkaan enää pelasta ensimmäisen kauden tasolle.

★★★☆☆