Alussa oli suo, kuokka ja Juuso. (Eli lyhyesti minusta ja listaus suosikkielokuvagenreistäni)

Noniin. Lienee paras aloittaa suomenkielisellä sanalla, joka käy kaikkiin tilanteisiin, joten miksipä ei tähänkin. Tämä on ensimmäinen tekstini tähän blogiini ja jo näiden muutamien lauseiden jälkeen tunnen oloni jo pesunkestäväksi narsistiksi. Minähän tässä kiinnitän huomiota itseeni ja ajatuksiini, aivan kuin ne olisivat jotenkin ylimaallisia tai edes kovin mielenkiintoisia. Väittäisin tietyllä tavalla jopa egoistiseksi toiminnaksi. Varmaankin perisuomalaisesti stereotyyppistä vaatimattomuuttani onkin järkevää siis teroittaa lähtökohtiani ja kevyesti taustoittaa ideologiaani siinä, miten itseäni haluan näissä vaatimattomissa tekstiotteissani toteuttaa.

Noin lukioikäisenä innostuin kovasti elokuvista. Sinällään varsin tavanomainen piirre, sillä kukapa sen ikäinen ei elokuvista pitäisi. Itselläni tästä intohimosta tuli kuitenkin niin kovin olennainen osa elämääni, että olin pakotettu muotoilemaan sen herkässä murrosikäisessä mielessäni muun sekasorron yhteyteen osaksi identiteettiäni ja sitä se on tänäkin päivänä. Minulle tuottaa suurta mielihyvää ja ylemmyyden tunnetta analysoida elokuvia kriittisellä silmällä. Arvioida mitkä tekijät siinä hienossa korkeakulttuurin palasessa tekevät siitä joko osan teoksia, jotka ammentavat jotain uutta ja merkityksellistä elämästä, tai vaihtoehtoisesti osan sitä radioaktiivista, kaiken monitasoisesti tuhoavaa myrkkyä, jota myös ydinjätteeksi kutsutaan. Tämä siis vaikkei minulla tietysti todennäköisesti minkäänlaista yleismaallista tietämystä tästä hienosta taiteenlajista olekaan, saati sitten koulutusta siihen.

En siis koe itseäni varsinaisesti kriitikoksi, eikä minulta kannata kauhean korkeakulttuurista sisältöä odottaakaan. Se mitä voin kuitenkin hyvällä omalla tunnolla sanoa on, että olen katsonut paljon erilaisia elokuvia eri aikakausilta, mikä antanee minulle ainakin hieman perspektiiviä. Tuon perspektiivin pohjalta koen olevani oikeutettu ainakin määrittelemään itselleni oman mielipiteeni siitä, onko elokuva mielestäni mestariteos vai täyttä paskaa. Lisäksi tietysti syyt siihen, miksi elokuva-tinderini kulloinkin swaippaa välillä leffan oikealle, välillä vasemmalle tai joskus harvoin ylöskin. Näitä ajatuksia minulla on paljon erinäisistä elokuvista, elokuvasarjoista, elokuvagenreistä ja oikeastaan kaikesta elokuvateollisuuteen liittyvästä menneestä ja vanhasta trendistä. Se on sitä, mitä minä haluan omalla mistään tietämättömällä sisällön tuotannollani jakaa tässä blogissani.

Siinä siis maailman suurimmassa pähkinänkuoressa ydinajatukseni siitä, mistä haluan kertoa ja kirjoittaa. Nyt kun kertonut itsestäni hyvän tovin, on varmastikin hyvä hetki kertoa itsestäni toinenkin tovi. Tämän toisen tovin haluaisin näin blogini alkutaipaleella kuluttaa kertomalla hieman mieltymyksistäni eri elokuvagenreihin ja muutamiin niitä edustaviin tyyppiesimerkkielokuviin. Vaikka tietysti on olemassa yleisesti hyväksyttyjä piirteitä ja konventioita, mitä hyvin tehtyihin ja viihdyttäviin elokuviin liitetään, jokaisella varmastikin löytyy ainakin jonkintasoisia mieltymyksiä liittyen tiettyihin genreihin ja elokuviin. Koen, että kohdallani noista henkilökohtaisista mieltymyksistäni on hyvä saada edes jonkinlainen käsitys, jotta ymmärtää lähtökohtaista suhtautumistani tietynlaisiin elokuviin ja miksi saatan esimerkiksi pitää jostain sellaisesta elokuvasta, minkä joku toinen on universaalisti ristinyt roskaksi.

Mainitsen siis muutaman itselleni erityisen viihdyttävän elokuvagenren ja yritän hieman valottaa ajatuksiani siitä, mitä tuossa genressä pidän piirteinä, jotka siitä tekevät minulle niin merkityksellisen. Nämä genret vaihtelevat hieman laajuudessaan sen mukaan osaanko määritellä tarkemmin genreen kuuluvan alagenren, josta pidän vai käsittääkö preferenssini laajemmin miellettävän kattogenren. Tämän lisäksi mainitsen muutaman kuhunkin tyylilajiin kuuluvan lempielokuvani, joiden yhteyteen liitän hyvin lyhyen taustoituksen syistä niiden asemaan sisäisessä elokuvahierarkiassani.

 

Muutama nyrkkisääntö vielä ennen kuin aloitan:

1. Genret ja elokuvat eivät ole missään järjestyksessä.

2. Tämä ei ole lista lempielokuvistani, vaan pitämistäni genreistä ja niihin kuuluvista elokuvista.

3. Mielipiteet ovat omiani ja jos olet eri mieltä, olet täysin siihen yleismaailmallisesti oikeutettu.

 

Ja sitten vaan let´s go lehmät navetta palaa, menox sanoi Annie Lennox, tulta munille + muita klassisia rikkaan kielemme tuottamia liikkeellelähdön ilmauksia:

 

***

 

SUPERSANKARIELOKUVAT

Supersankarielokuvien kirjo on erittäinkin monipuolinen, kun tutkitaan vuosikymmenten aikana valmistettuja tekeleitä miehistä (ja naisista, mutta harvemmin) trikoissa. Monet niistä pohjaavat sarjakuviin ja usein peilaavat kunkin aikakauden tuntumaa. Alkuvaiheessa ne olivat usein camp-henkisiä huumorielokuvia, mutta 1980-luvulta eteenpäin alettiin siirtyä synkempään, reaalimaailmaa peilaavaan malliin. Tänä päivänä tosin supersankarielokuvat usein tunnetaan voimakkaasti kanonisoituina elokuvasarjoina, joita MCU ja DCEU ovat koittaneet viime vuosikymmenen ajan ulos puskea liki valonnopealla tahdilla. Itse nautin suuresti siitä kontrastista, miten tosielämän synkkä ja lohduton harmaa maailma kohtaa ylitsepursuavan oikeuden voiman. Tämä vertauskuvallinen asetelma tarjoaa mielestäni loistavan alustan esittää kannanottoja ikään kuin piilotettuna kiehtovaan yliluonnollisten voimien maailmaan. Mitä lähemmäs olemme nykyaikaa tulleet, sitä enemmän elämänmakuista filosofiaa ja opetuksia pyritään tarinoihin sisällyttämään origin-tarinakaarien ja pitkien jatkumoiden mahdollistaman hahmokehityksen kautta. Tuo nykyaikaisen supersankarielokuvan kanonisuus ja syvyys yllättävässä ympäristössä ovat niitä asioita, jotka minua genressä erityisesti kiehtovat.

Yön ritari (The Dark Knight). (2008). O: Christopher Nolan.

Kriitikoiden ylistämä, moderni, eeppinen ja synkkä supersankarielokuva. Onnistuu realismin ja tosielämän ongelmien sekoituksellaan, sekä loistavilla roolisuorituksillaan (Heath Ledger!!) luomaan oikeasti jännittävän kokonaan uuden otteen Batmanin saagaan. Trilogian muut osat ovat myös hyviä elokuvia, mutta tämä on nähdäkseni niistä kokonaisuutena onnistunein.

Avengers: Infinity War. (2018). O: Anthony Russo & Joe Russo.

MCU:n paras elokuva. Kokoaa vuosien elokuvateollisuuden työn hahmokehityksen saralla ja onnistuu toimimaan niille uskottavana kliimaksin ensimmäisenä osana. Elokuvaan on onnistuttu sisällyttämään järkyttävä määrä elokuvasarjan hahmoja tehden sen kuitenkin niin onnistuneesti, että kaikki kohtaamiset ja hahmosuhteet tuntuvat luonnollisilta ja mielenkiintoisilta. Yksi selkeimpiä erottajia paremmaksi elokuvaksi sarjan varsinaisesta kliimaksista, End Gamesta (2019), on mielestäni Thanos, joka on pääpahiksena Infinity Warissa selkeästi moniulotteisempi, motiiveiltaan jopa ymmärrettävä hahmo.

Deadpool. (2016). O: Tim Miller.

Deadpool on nykyaikaisissa supersankarielokuvissa tyyliltään täysin oma konseptinsa. Deadpoolin hahmo, neljännen seinän rikkominen ja hillitön, räävitön huumori on mielestäni täysin ainutlaatuinen tapa esittää supersankarielokuvaa. Synkän maailman ja mustan huumorin symbioosi ja ylipäätään elokuvan onnistunut oman ruutunsa täyttäminen yhdessä nykyaikaisen elokuvan kilpailullisimmista genreistä tekee siitä yhden suosikki supersankarielokuvistani.

 

PSYKOLOGISET TRILLERIT

Psykologiset trillerit ovat omalla kohdallani siitä mielenkiintoinen genre, etteivät ne välttämättä vaadi useinkaan yleisesti hyvään elokuvaan liittämiäni piirteitä, ollakseen hyviä. Usein hahmokehitys ja hahmosuhteet ovat itselleni olennaisia tekijöitä siinä, mitkä teokset kategorisoin hyviksi pätkiksi ja mitkä taas suoraan kaatopaikalle. Psykologisissa trillereissä minuun kuitenkin vetoaa erityisesti jännittävä, hyvin tahditettu ja rakennettu juoni sekä yleisesti katsojan pimennossa pitäminen. Vihaan ennalta-arvattavuutta ja psykologisilla trillereillä hyvin usein on tyypillistä viedä katsojaa tiettyyn suuntaan ja sen jälkeen yhtäkkiä ilmoittaa kaiken kumoavalla ja mullistavalla käänteellä, että oletkin mennyt koko ajan väärään suuntaan, ikään kuin olisit kännissä baarista eksynyt kotisi sijaan naapurin roskakatokseen nukkumaan. Tämä intensiivisyys, ennalta-arvaamattomuus ja lopulta kaiken paljastava katarsis ovat asioita, jotka oikein rytmitettynä kiehtovat minua tämän genren elokuvissa suunnattomasti ja jos tilaa riittäisi keksisin vielä lisää lukuisia lajityypin suosikkielokuviani, mutta tämän tekstin koheesion kannalta lienee parempi, että kerron vain seuraavasta kolmesta esimerkistä.

Mulholland Drive. (2001). O: David Lynch.

Kaikkien aikojen suosikkielokuvani lempiohjaajaltani. Mulholland Drive on mysteerinen, kummallinen ja surrealistinen elokuva, jonka juonesta katsojalla ei ole minkäänlaisia mahdollisuuksia pysyä kärryillä. Siitä huolimatta se on käsittämättömän mielenkiintoinen ja jännittävä ja vaikka sen tapahtumat eivät käy millään lailla järkeen, pystyy se silti pitämään katsojan mielenkiinnon loppuun asti intensiivisesti yllä ja yllättämään ratkaisuillaan. Lynchin elokuvia onkin kuvattu seuraavasti: Aina kun kuvittelet saaneesi yhden askeleen kiinni, huomaat elokuvan olevan jo yhden edellä.

Memento. (2000). O: Christopher Nolan.

Jo toinen Nolanin elokuva listallani. Memento on Nolanin esikoiselokuva ja siinä yhdistyvät lajityypissä erityisesti minua viehättävät piirteet: hyvin tahditettu ja jännittävä juoni, sekä kaiken muuttava lopputwisti. Mementosta tosin erikoisen tekee sen kummallinen, epäkronologinen kerrontatapa. Elokuva esittää vuorotellen kohtauksia aikajanallisesti elokuvan lopusta kohti alkua ja alusta kohti loppua, liikkuen kronologisesti siis kohti aikajanan keskikohtaa, johon elokuva loppuukin. Kuulostaa monimutkaiselta ja elokuva saattaa vaatia useamman katselukerran, mutta se on todellakin kokonaisuutena niin onnistunut ja jännittävä, että se on sen arvoinen.

Tri Caligarin kabinetti (Das Cabinet des Dr. Caligari). (1920). O: Robert Wiene.

Saksalainen ekspressionistinen mykkäelokuva. Voisi jopa ainakin näin epätieteellisesti kutsua twistiloppujen isäksi. Elokuva on yli sadasta ikävuodestaan huolimatta yllättävän paljon nykyajan laadun tasalla tarinankerronnallisesti ja se toteuttaa onnistuneesti yhtä mykkäelokuvien suurimmista eduista, tunnelmanluontia. Aavemainen ja mysteerinen tarina yhdistettynä ekspressionistiseen tapahtumapaikkakuvitukseen kiehtoo ja jaksaa pitää jännityksen yllä loppuun asti ja tarjoilee vielä palkinnoksi katsomiskokemuksesta loistavan ja täysin ennalta-arvaamattoman twistilopun. Monille nykyajan ihmisille mykkäelokuva saattaa olla luotaan työntävä konsepti, mutta suosittelen ehdottomasti ainakin kokeilemaan, millaista on nauttia viihdettä tässä muodossa. Saattaa tulla yllätyksenä, kuinka lähellä tarinat ovat nykyaikaisia standardeja.

 

BRITTILÄISET ROMANTTISET KOMEDIAT

Aika pehmoilla. Komediaelokuvateollisuus on ehkä se osuus, jossa eroan kaikista eniten viiniä kuppiin sylkevästä, sivistyksen kehdon hedelmöittämästä kriitikosta. Nautin nimittäin hirveästi monenlaisista perinteisen kriittisen silmän umpeen polttomerkkaavista komediaelokuvista. Kreisikomediat, teinikomediat, buddy-komediat ja roadtrip-komediat ovat kaikki hyvin lähellä sydäntäni, eivätkä läheskään kaikki niistä saa juurikaan arvostusta yleisellä tasolla. Kuitenkin, koska on varmasti olemassa jonkinasteinen universaalisti sovittu raja, johon asti ihminen pystyy sisältöäni sietämään, olen tässä tekstissä päättänyt rajata komediaelokuvien käsittelyn romanttisiin komedioihin ja nimenomaan Wembleyllä viime kesänä sivistyneesti ja toisia kunnioittavasti maajoukkuettaan kotikentällään kannustaneen ylevän kansan tuotantoon.

Brittiläisissä rom-comeissa minuun vetoaa erityisesti brittien kuiva ja sarkastinen huumori. Vaikka elämä kuinka lyö naamaan, löytyy aina tapa esittää syvälle sieluun piilotettu tuska humoristisen tuhahduksen muodossa. Tämä on minusta nerokas elämänfilosofia ja siksi yleisesti ottaen brittiläiset komediat vetoavat minuun. Mutta tässä olen valinnut ryhmäksi erityisesti romanttiset komediat. No, yleisesti en pidä kovin monesta romanttisesta komediasta, sillä usein koen ne erittäin kliseisiksi ja tylsiksi. Huumori jää usein sivurooliin romanttisen draaman kaaren ottaessa isomman roolin. Minussa on kuitenkin heikko kohta rakkaustarinoille ja vaikka tietysti brittiläisiinkin rom-comeihin mahtuu klisee, jos toinenkin, on niiden ydinrakkaustarina usein esitetty elämänmakuisesti, heidän omaan huumoriinsa ja kulttuuriinsa kietoutuneena. Tämän takia pystyn näissä teoksissa sietämään kliseitä paremmin ja keskittymään enemmän sydämen kelloja helistävään empatiaan, kun toisiaan tarvitsevat ihmiset saavat toisensa.

Rakkautta vain (Love Actually). (2003). O: Richard Curtis.

Ehdottomasti genren suosikkielokuvani. Kaikessa minimalistisuudessaan kutsuisin Rakkautta vain -elokuvaa jopa genren eepokseksi. Siinä yhdistyy hienosti rakennettu, yhteen punoutuva kokonaisuus erilaisia tarinoita rakkauden eri osa-alueilta, käsittämätön tähtikokoelma genren parasta kermaa (mm. Hugh Grant, Alan Rickman, Rowan ”Mr. Bean” Atkinson, Emma Thompson ja paljon, paljon muita) ja niin syvästi rakastamani kuiva, brittihuumori. Holistinen elokuvakokemus.

Notting Hill. (1999). O: Roger Michell.

Genren ehdoton klassikko ja uskoakseni melkeinpä parhaiten tunnettu. Hugh Grantin ja Julia Robertsin välinen kemia ja rakkaustarina on mielestäni vakuuttavuudessaan S-tierin materiaalia. Omalla vastentahtoisesti, mutta olkia kohauttaen todellisuuden hyväksyvällä, lämminhenkisen humoristisella otteellaan elokuva kietoo katsojan kiinni itseensä samalla opettaen elämästä jotain merkityksellistä.

Bridget Jones – elämäni sinkkuna (Bridget Jones’s Diary). (2001). O: Sharon Maguire.

Helen Fieldingin rakastettuun (ja minunkin lukemaani) romaaniin perustuva elokuva on mielestäni paras esimerkki vastoinkäymisten hymysuin hyväksymisen hengestä, joka on yksi eniten rakastamistani piirteistä brittiläisissä elokuvissa. Bridget Jones on äärettömän vetovoimaisen (ja ihme kyllä amerikkalaisen) Renée Zellwegerin parhaita roolitöitä ja elokuvana se onnistuu välittämään lämminhenkiseen huumoriinsa verhottuna tärkeitä viestejä itsetunnon vaikutuksista ihmiseen ja siihen, miten jokaiselle meistä on tarkoitettu jotain merkityksellistä, siitä huolimatta kuinka huonoksi itsemme kokisimme.

 

ITALIALAISET KAUHUELOKUVAT

Olen todennut suhteeni kauhuelokuviin jokseenkin ristiriitaiseksi alati kehittyvän elokuvanautiskelijaidentiteettini muovautuessa. Kuten jo aiemmin mainitsin, ennalta-arvattavuus ja kliseet ovat minulle karsastuksen aiheuttajia ja romanttisten komedioiden ohessa toinen näitä piirteitä usein viljelevä genre on juuri kauhuelokuvat. Tästä syystä en juurikaan yleisesti niistä pidä, vaikka nykyaikainen kauhuelokuva onkin muutamin uudistavin ja idealistisin tavoin pyrkinyt nähdäkseni näistä kahleista irtaantumaan. Vaikka en laajemmin genren edustajia etenkään isolle yleisölle suunnattavana viihteenä siis arvostakaan, on muutama moderni kauhuelokuva onnistunut murtautumaan suosikkeihini. Tämä pohdinta suhteestani kauhuelokuviin vaatii kuitenkin nähdäkseni oman tekstinsä käsittääkseen täydessä laajuudessa näkemykseni aiheeseen, joten en jatka siitä enempää. Tässä tekstissä olenkin valinnut erityistarkasteluun yhden kauhun alagenren, joka ei kokonaisvaltaisesti työnnä minua niin voimakkaasti luotaan, kuin muut kauhun genret. Päinvastoin se kiehtoo minua ominaispiirteillään melkoisesti. Tämä alagenre koostuu siis italialaisista (usein melko vanhoista) kauhuelokuvista.

Minulle tärkein piirre hyvässä kauhuelokuvakokemuksessa on sen tunnelma. Musiikilla, kuvakulmilla ja intensiivisellä näyttelijäntyöllä luotu immersio luo minusta enemmän edellytyksiä hyvälle kauhuelokuvalle, kuin mikään muu tekijä genren spektrissä. Tähän valtava plussa on, jos elokuva onnistuu olemaan vielä aidosti pelottava, mutta se ei minulle ole ehdottomuus laskeakseni elokuvan nautinnolliseksi kokemukseksi. Toki usein, mikäli elokuvan juonelliset ratkaisut ovat erityisen huonoja, kärsii sitä mukaa tunnelmakin. Tämä huomioiden priorisoin kuitenkin selkeästi sitä ja italialainen tunnelmanluonti on minusta parasta mahdollista. Tietynlainen kuvauksen rujous eri kuvakulmin, ajalle tyypillinen näyttelijöiden ääniraidan dubbaus eri kielille, tumma konemusiikki ja minimalistiset tapahtumapaikat luovat minulle täydellisen ilmapiirin hyvälle kauhuelokuvalle.

Olin alun perin aikeissa rajata genren vain tiettyjen vuosikymmenten giallo-elokuviin, sillä ne toteuttavat tunnelmanluontia strukturoivimmin ja niihin kilpistyy eniten se, mitä pidän genressä merkityksellisenä. Totesin kuitenkin, että joutuisin täten jättämään genrestä ulos muutaman fantasiaelementtejä sisältävän italialaisen suosikkikauhuelokuvani lempiohjaajiltani ja koska kiinnostukseni kulminoituu pääasiallisesti näiden ohjaajien tuotantoon, halusin ne mukaan. Tunnustan myös, että kokemukseni on ohjaajien kautta rajattu ja minun olisi hyvä tutustua genreen vielä laajemmin, sillä kiinnostukseni on kohdistunut lähinnä vanhempiin tiettyjen ohjaajien elokuviin. Tähänastiset kokemukseni ovat kuitenkin olleet niin olennainen osa elokuvaintoiluani, että koin ehdottoman tarpeelliseksi sisällyttää listaukseen italialaisen kauhuelokuvan kokonaisuudessaan. Tai sitten olen Juventuksen kannatuksen kautta vain puolueellinen italialaiselle kulttuurille.

Kuoleman lintu (L’uccello dalle piume di cristallo). (1970). O: Dario Argento.

Genren suosikkiohjaajani debyyttielokuva. Kuoleman lintu on tyyppiesimerkki giallo-elokuvasta, jossa kulminoituu hyvin havainnollistavasti alalajille tyypillisiä piirteitä. Nahkahanskaisen murhaajan salaperäisyys, ensimmäisen persoonan kuvauskulmat, yksityiskohtaisen väkivaltaiset tappokohtaukset ja yleinen shokkireaktioihin perustuva kerronta. Vaikka elokuva ei monien giallo-elokuvien tapaan juurikaan nojaa juoneen sen toimiessa lähinnä pinnallisena ja ohuena kohtauksia yhteen vetävänä nuorana, on kohtausten intensiivisyys ja katsojan provosoiminen tunneskaalan päästä päähän niin onnistunutta, ettei tätä genren klassikkoa voi jättää huomioitta.

Black Sabbath (I tre volti della paura). (1963). O: Mario Bava.

Toisen genren suosikkiohjaajani ja italialaisen kauhuelokuvan suuren pioneerin, Mario Bavan antologiaelokuva kolmesta toisiinsa liittymättömästä tarinasta. Il telefono on giallo-tyyppinen, I Wurdalak enemmän fantasiaelementteihin nojaava ja La goccia d’acqua kummitustarina. Kaikki kolme siis tematiikaltaan toisistaan eroavia, mutta kaikkia yhdistää tiivis jännityksen ilmapiiri, jonka luomisessa Bava on mielestäni itsensä Hitchcockin veroinen. Tarinat ovat tiiviitä kokonaisuuksia ja toimivat sellaisinaan mielestäni juuri oikein tahditettuna, luoden koherentilta tuntuvan kokonaisuuden. Kun jokaisen osuuden alustaa vielä legendaarinen Boris Karloff, on edellytykset suureen spektaakkeliin luotu.

Suspiria – tappavat huokaukset (Suspiria). (1977). O: Dario Argento.

Listauksen toinen Argenton elokuva, mutta jota en yksinkertaisesti voinut jättää pois. Suspiria on kauhun ehdoton mestariteos, ja yksi kaikkien aikojen suosikkielokuviani. Se ei fantasiapiirteidensä ja juonensa vuoksi kategorisoidu giallo-elokuviin ja on siksi yksi suurimpia syitä, miksi halusin laajentaa genreä italialaiseen kauhuelokuvaan. Suspiriassa yhdistyy italialaisen progebändi Goblinin surrealistinen musiikki ja kuvauksessa hyödynnetty shokkivärien korostus tavalla, joka luo katsojalle aidosti ahdistuneen ja paniikinomaisen tunnetilan ennennäkemättömästi. Tämä yhdistelmä maksimoi Argentolle tyypillisen kohtausten kautta katsojan shokeeraamisen ja siinä havainnollistuu kaikki, mistä pidän onnistuneessa kauhuelokuvassa. Suspiria on elokuva, jota suosittelisin kaikille kauhuelokuvien ystäville koska tahansa.

 

EEPPISET ELOKUVAT

Yleisesti ottaen hyvän elokuvan konventioihin luetaan onnistunut ja todentuntuinen kehitys hahmojen tarinankaaressa ja suhteissa. Pidän itsekin näitä piirteitä elokuvassa erityisen mielenkiintoisina, ja ne usein yksin riittävät minulle siihen, että pidän elokuvasta, vaikka monet muut asiat olisivatkin totaalisen epäonnistuneita. Yksi näiden ominaisuuksien ilmentymiselle parhaita alustoja, on genre, jonka olen tässä kielentänyt eeppisiksi elokuviksi.

Koska termi ”eeppiset elokuvat” on monitulkintainen, on hyvä varmaankin hieman täsmentää lähtökohtiani siitä, miten itse tämän tekstin puitteissa tuon termin määrittelen. Ydinajatuksena tarkoittamani genren määrittelyssä käytän vanhempia, usein melko pitkäkestoisia elokuvia, jotka on jaettu episodeihin ja joista usein löytyy prologi, välisoitto ja epilogi. Nämä vanhat elokuvat kumpuavat usein historiallisista aihepiireistä ja kuvaavat hahmokehitystä halki eri aikakausien ja historiallisten tapahtumien. Nykyaikainen elokuva on kuitenkin uudistanut tätä rakennetta ja koen, että monet toisenlaisia aihepiirejä käsittelevät modernit elokuvat ovat laskettavissa tuon kattotermin alle, vaikka ne rikkovatkin vanhempien elokuvien rakenteellista kaavaa. Yhdistävänä tekijänä katsoisin näille elokuville kuvaukset makrotason tapahtumista ja erilaisten henkilöhahmojen kehityksen ja edesottamukset näiden tapahtumien viitekehyksessä. Tämä moniulotteinen hahmokehitys ja hahmojen välisten suhteiden mullistus ovatkin ne olennaiset piirteet, joille nämä eeppiset elokuvat tarjoavat erityisen merkityksellisen tapahtuma-alustan ja siksi olen valinnut genren tähän listaukseen yhdeksi suosikeistani.

Tuulen viemää (Gone with the Wind). (1939). O: Victor Fleming.

Margaret Mitchellin samannimiseen kirjaan perustuva Tuulen viemää on eittämättä elokuvana klassikoiden klassikko. Tässä listauksessa se näyttelee vanhemman mallin eeppisen elokuvan roolia historiallisine kuvauksineen ja perinteisempine rakenteineen. Se on tyyppiesimerkki siitä, miten onnistunut hahmosuhteiden kehitys tapahtuu historiallisten mullistusten yhteydessä. Pääosien näyttelijät Vivien Leigh ja Clark Gable tekevät uskomattomat roolisuoritukset ja heidän suhteensa on erittäin uskottava, erityisesti kun kyse on näin vanhasta elokuvasta. Aikalaisekseen elokuvalle on myös poikkeuksellista, että se kuvaa vahvaa naispäähenkilöä. Herättipä elokuvan kuuluisin sitaattikin, ”Frankly, my dear, I don’t give a damn”, aikanaan aikamoisen kohun sisältämänsä voimasanan vuoksi.

Django Unchained. (2012). O: Quentin Tarantino.

Elokuva on sinällään erikoinen valinta tähän genreen sikäli, että sitä ei nähdäkseni kannattele enimmäkseen hahmokehitys, vaan enemmän taitavasti rakennettu juoni, sekä Tarantinolle jopa tavaramerkkinä toimivat pitkät dialogit. Se kuitenkin kuvaa päähahmon koettelemuksia halki moninaisten tapahtumien kohti päämääräänsä pitkällä aikajaksolla ja vaikka tapahtumien kokoluokka on suhteessa melko mikroluokkaa, on se silti nähdäkseni selkeästi laskettavissa genreen mukaan kompensoivan mahtipontisella lähestymistavallaan. Django Unchained on suosikkielokuvani Quentin Tarantinolta ja se on mielestäni yksi parhaita esimerkkejä siitä, miten elokuva voi rikkoa perinteisiä kaavoja ohjaajan omaperäisen näkemyksen puitteissa ja onnistua silti oikeutetusti ottamaan paikkansa lajityypin rivistössä.

Forrest Gump. (1995). O: Robert Zemeckis.

Toinen hieman erilaisempi tapaus eeppisten elokuvien kirjossa. Robert Zemeckiksen kriitikoiden arvostama ja yleisönkin keskuudessa huippusuosittu elokuva lähestyy historiallisia tapahtumia omaperäisellä tavalla kääntäen roolit päinvastoin: sen sijaan että historialliset tapahtumat vaikuttaisivat merkittävästi päähenkilöön, vaikuttaakin hän niihin. Mielenkiintoisen asetelman ohella Forrest Gumpissa kuitenkin ilmentyy kaikki suosikkipiirteeni genressä, päähenkilön matka halki laajojen ja mullistavien tapahtumien, tämän kehitys matkan aikana ja hahmosuhteiden murros tapahtumien edetessä. Kaikesta tästä tekee vain mielenkiintoisempaa päähenkilön erityisominaisuudet sekä sympaattisuus. Tom Hanks on tehnyt lukuisia ikonisia rooleja, mutta tämä lienee niidenkin joukossa kuitenkin tunnistettavimmasta päästä.

 

SOTAELOKUVAT

Olemme viimein päässeet listauksen viimeiseen genreen. Edellisessä genressä sivuamani historiallisuus oli usein ilmenevä ominaispiirre, mutta sotaelokuville se on elinehto. Tietysti sotaelokuva voi kertoa myös fiktiivisistä tapahtumista, mutta minulle itselleni mielenkiinto genreen on aina enemmän tai vähemmän pohjannut historiallisiin seikkoihin. Olen itse ollut aina erityisen kiinnostunut historian tapahtumista, ja tiedonjanoni niihin on ollut mittava. Teinivuosinani usein elokuvat toimivat pääasiallisena lähteenä halulleni oppia historiasta lisää ja kun kehittymätön mieleni ei tuolloin osannut vielä suodattaa tieteellisemmistä teksteistä olennaisia asioita, oli viihdemuotoon muunnettu ja yksinkertaistetumpi tapa esittää historiaa minulle mielekkäämpää omaksua. Nykyisin asiat ovat tosin eri lailla, mutta se on luonut minulle myös uudenlaisen ulottuvuuden elokuvien historialliseen tarkasteluun. Nykyään historiallisen tiedon omaksuminen muualta antaa minulle mahdollisuuden tarkastella historiallisia elokuvia yhä kriittisemmin. Olennaisiksi asioiksi ovat nousseet esimerkiksi mistä näkökulmasta asiat pyritään kuvaamaan, mitä jätetään pois ja mitkä ovat motiivit näihin toimiin. Se on tarjonnut minulle kokonaan uuden kiinnostuksen ulottuvuuden historiallisiin elokuviin.

Mutta miksi juuri sotaelokuvat? Historiallisen ulottuvuutensa ohella sota on itsessään elokuvallisesti mielenkiintoinen ilmiö. Hyvän elokuvan konventioiksi voidaan usein kokea autenttisuus ja tunteiden samaistuttava kuvaus. Sota on väkivallan ja kauhun absoluuttinen muoto. Siihen osallistuneet ihmiset ovat kokeneet tunteita, joita oma sukupolveni ei osaa kuvitellakaan. Tuo ääritunteiden kuvaus, tosiasialliset olosuhteet ja ihmiset niin rintamalla, kuin kotonakin. Niistä asioista kumpuaa liikuttavia, vihaa herättäviä ja jopa joskus humoristisiakin tarinoita. Nämä tarinat tässä ympäristössä ovat toinen olennainen syy, miksi sotaelokuvat ovat yksi suosikkigenreistäni.

Pelastakaa sotamies Ryan (Saving Private Ryan). (1998). O: Steven Spielberg.

Pelastakaa sotamies Ryan on ensimmäisiä näkemiäni elokuvia, joista sai aidosti immersiivisen kokemuksen siitä, millaista sota on oikeasti ollut. Sen äänimaailma ja kuvaustekniikka etenkin alkukohtauksessa on uskomaton ja sodan tuoma kauhu, raakuus ja kuolema näyttäytyvät kokonaisuudessaan. Siinä on loistavia henkilöhahmoja ja -kemiaa sekä aitoa, riipivääkin realismia, josta monet tulevat sotaelokuvat ovat ammentaneet vaikutteita.

Kirjeitä Iwo Jimalta (Letters from Iwo Jima). (2006). O: Clint Eastwood.

Kaksosista se, joka saa hyviä arvosanoja koulussa ja päätyy arvostettuun asemaan yhteiskunnassa, toisen puoliskon, Isiemme lippujen (2006) jättäessä koulun kesken ja päätyessä katuojaan kerjäämään hiluja piriä varten. Isiemme liput ei ole huono elokuva, mutta mielestäni melko valju verrattuna tähän paremmin ansioituneen kaksoseensa. Kirjeitä Iwo Jimalta on harvinainen länsimainen iso produktio japanilaisesta kulttuurista toisen maailmansodan aikana. Elokuva pureutuu lähes pasifistisella otteella Japanin sodanaikaisiin mielettömyyksiin ja ottaa kantaa psykologisesti japanilaisten sotilaiden ja tavallisen kansankin asemaan aikakauden poikkeuksellisessa ympäristössä. Hieno kokonaisuus, joka toimisi loistavasti ilman aisapariaankin.

Tuntematon sotilas (2017). O: Aku Louhimies.

Noniin, valitsin listauksen viimeiseksi esimerkkielokuvaksi melkoisen järkäleen. Uusin Väinö Linnan romaaniin (ja ainoana sensuroimattomaan) pohjautuva kuvaus on minulle täydellinen sotaelokuva. On kai perusteltua olettaa, että mielipiteeseeni vaikuttaa kansallismielinen puolueellisuus, mutta ainakin omassa subjektiivisesti värittyneessä maailmassani oletan, ettei näkemykseni muuttuisi vaikka olisin syntynyt Norjassa. Tuntematon sotilas ottaa vaikutteita aikaisemmista sotaelokuvista ja tarjoaa kuvauksellisesti ja äänimaailmaltaan erittäin riipivän autenttisen kokemuksen sodasta. Se puhaltaa uutta liekkiä ikonisiin henkilöhahmoihin, joiden ympärille Tuntemattoman sotilaan kaikki kuvaukset romaania myöten ovat rakentuneet. Se ei noudattele mitään propagandaa, vaan tunnistaa historiallisen positionsa ja kritisoi kaikkia sodan osapuolia sekä kansalaistenkin näkemyksiä ketään nöyristelemättömällä asenteellaan. Romaanista aikanaan liikaa sodanjohtoa kritisoivana materiaalina sensuroitukin sisältö on saatu ensimmäistä kertaa koko komeudessaan elokuvaan ja kokonaisuus on upea. Mestariteos, joka jokaisen tulisi nähdä.

 

***

Tekstini venyi näköjään melkoisen pitkäksi, mutta koen saaneeni taltioitua melko kattavasti suosikkityylilajejani ja toivon sen hieman selittävän omia tulevissa teksteissä esiintyviä mielipiteitäni ja ajatuksiani. Muutaman jouduin jättämään pois, jotta päätön jaaritteluni saisi edes jonkinlaisen rajan, mutta näihin tulen todennäköisesti palaamaan tulevaisuudessa. Todennäköisesti tulevat tekstini eivät myöskään mitassaan tule olemaan ihan näin laajoja ja haluankin kiittää kovasti, jos jaksoit lukea tekstin kokonaan ja kiitän vielä toisenkin kerran, jos pidit siitä.