"Me näimme sen omin silmin teleskoopilla ja me luoja paratkoon otimme siitä v***u kuvan! Mitä muita todisteita tarvitsemme?" (Eli arvioni elokuvasta Don't Look Up)

Jotta pystyisin pitämään epätoivoisesti kiinni nuoruuteni tasaisen uhkaavasti hupenevista vuosista, olen päättänyt tässä blogissani ajoittain antaa arvioita ajankohtaisista ja trendaavista elokuvista ja sarjoista. Tätä tehtävää toki hankaloittaa, etten enää sydämeltäni (tai sen puoleen iältänikään) ole ydinnuorison virtauksissa mukana. Sen vuoksi trendinenäni hajuaisti on jäänyt hieman parin menneen vuosikymmenen tasolle, eikä osaa nykyaikakauden olennaisista ilmiöistä, kuten mumble rapista tai TikTokin tanssivideoista aistia juuri muuta kuin tylyn paskanhajun. Tällä kertaa boomeroituvat sensorini ovat kuitenkin havainneet elokuvan, joka on nähdäkseni erehtymättömän ajankohtainen niin itsessään kuin tematiikaltaankin. Tuo kyseinen filmatisointi on poliittinen satiiri, joka pureutuu rohkeasti ja pelkäämättä US of A:n syvästi kahtiajakautuneeseen maailmaan, jonka keskellä kulkee syvyydessään lähes heidän tunnetun maamerkkinsä veroinen kuilu. Tuo elokuva on siis viime vuoden (2021) lopulla julkaistu ja sen on kirjoittanut, ohjannut ja tuottanut Adam McKay, joka tunnetaan Anchorman-elokuvistaan (sekä Big Shortista, joka on yksi suosikkejani). Kyseessä on siis Don’t Look Up.

Elokuva kuvaa katastrofaalista, koko maapalloa uhkaavaa tilannetta, jonka itsestään selvän vaaran uhkaan yhteiskunta tai sen johtajat eivät absurdilta omien etujen tavoittelultaan kykene vastaamaan sen vaatimalla tavalla. Astronomit professori Mindy (Leonardo DiCaprio) ja väitöskirjatutkija Kate Dibiasky (Jennifer Lawrence) havaitsevat kaikkea maanpäällistä elämää uhkaavan komeetan, joka tulee törmäämään maahan kuuden kuukauden kuluttua. Päästyään selville apokalyptisistä uutisista, pyrkii tutkijakaksikko luonnollisesti saman tien informoimaan Yhdysvaltain istuvaa (ja ensimmäistä kertaa maan historiassa naispuolista) presidenttiä, Janie Orleania (Meryl Streep). Mindy ja Dibiasky pääsevätkin (melko pitkän odottelun jälkeen) kokoustamaan presidentin ja hänen kansliapäällikkönsä/poikansa (Jonah Hill) kanssa tästä suhteellisen akuuttia huomiota vaativasta tilanteesta. Äitiä ja poikaa ei kuitenkaan juurikaan kiinnosta aihe tuomarinimityskohun ja välivaalien painaessa päälle, joten Mindy ja Dibiasky joutuvat lähtemään Valkoisesta talosta tuloksetta. Tästä alkaa hurja mediapeli, joka siivittää hahmot ja maailman absurdiin poliittisen vaikuttamisen kierteeseen ja huipentuu massiivisiin poliittisiin kampanjoihin, sekä lopulliseen totuuden hetkeen tuomiopäivän komeetan päättäväisesti lähestyessä maapalloa. Tästä elokuva ottaa kaiken ilon irti pistävän kriittisellä satiirillaan ja tekee naurunalaiseksi kaiken amerikkalaisessa yhteiskunnassa mediasta poliittisiin ideologioihin.

Olennaista elokuvan sisällössä on siis pitkälti sen kuvaama satiiri, joka parhaimmillaan iskee päättäväisesti tulenarkoihin aihepiireihin ja tekee niistä rohkeasti ja nokkelasti pilaa. Tämä osuus näyttäytyy kuitenkin kunnolla vasta noin elokuvan puolivälin jälkeen ja alkuvaiheessa tuntuu, että elokuva pyrkii keskittymään enimmäkseen median ja julkisuuden henkilöiden pinnallisuuteen. Tämä tuntuu jokseenkin läpikolutulta ja kuluneelta teemalta, eikä elokuva oikein tarjoa siihen mitään uutta esimerkiksi kuvauksillaan talkshow-ohjelmasta, jonka juontajat yrittävät jatkuvasti keventää tunnelmaa laukomalla nokkelia vitsejä ja vähättelemällä vaaraa. Julkisuuden henkilöiden ja heidän saamansa mediahuomion pinnallisuutta satirisoiva kahden muusikon erokin tuntui melkoisen vanhalta konseptilta ja siihen liittyvä huumori aika tunkkaiselta. Ylipäätään alkuvaiheessa tuntui, että elokuva yritti ottaa kantaa vähän kaikkiin yhteiskunnan osa-alueisiin, tekemättä sitä kunnolla oikein mihinkään niistä. Tämän vuoksi oli vaikea saada kiinni elokuvan teeman punaisesta langasta ja siitä, mikä tarkalleen ottaen on viesti, jonka se haluaa välittää. Lisäksi koska elokuva on kahden tunnin ja 20 minuutin pituudellaan melko pitkä, alku- ja keskivaiheen huonon tahdistuksen vuoksi alkaa sen katsominen pahimmillaan tuntua jopa hieman pitkästyttävältä.

Puolivälin jälkeen alkaa kuitenkin tapahtua ja elokuvasta tulee onneksi merkittävästi parempi. Tahti kiihtyy ja satiiri päästää jarrusta irti pureutuen viisaudenhampaitakin myöten populismiin ja poliittiseen vaikuttamiseen. Ilmiöistä tehdään nerokkaasti pilaa ja tämä on se osuus, mikä elokuvassa kirvoitti ainakin minusta kaikista eniten nauruja. Mukaan mahtuu hieman ennalta-arvattavia ja kuluneitakin asetelmia, kuten kapitalismin satirisointi komeetasta hyötymisen kautta, mutta pääasiallisesti pistävä kritiikki on loistavaa. Absurdi kuvaelma, jossa ihmiset uskovat täysin heille kerrottuja asioita, vaikka kaikki silmien verkkokalvoille asti tunkevakin todistusaineisto väittäisi vastaan, kulminoituu hulvattomaan asetelmaan, jossa komeetta on jo maan päältä nähtävissä paljain silmin. Astronomikaksikko yrittää saada ihmisiä näkemään komeetan vaarallisuuden ja kehottavat ihmisiä vain katsomaan ylös nähdäkseen todistusaineiston omilla silmillään, muodostaen sloganin ”just look up”. Uskomatonta kyllä, onnistuu presidentti torjumaan tämänkin sanomalla ihmisille, että heidän halutaan katsovan ylös, jotta heitä voitaisiin pelotella, lanseeraten vastasloganin ”don’t look up”. Ja niin ihmiset vastoin kaikkea sivistynyttä järjenkäyttöä lakkaavat katsomasta ylös, ihan vain koska heille sanottiin niin.

Elokuvaan on kasattu sellainen tähtimäärä, että Otavakin olisi kateellinen. Leonardo DiCaprio toisessa pääroolissa ei juurikaan suurimman osan elokuvaa herätä tunteita suuntaan, jos toiseenkaan, mutta itse elokuvankin tapaan hänenkin todellinen potentiaalinsa pääsee irralleen loppupuolella. DiCaprio pitää loppupuolella elokuvaa niin todellisuutta puhkuvan raivopuheen ihmisten itsepintaisesta halusta olla uskomatta päteviä tutkijoita tai omin silmin nähtävää todistusaineistoa, että on esitetty hänen upottaneen monologiin omaa patoutunutta raivoaan asiaan liittyen. Jennifer Lawrence toisena päähenkilönä toimii vasten DiCaprion hahmoa tuulahduksena nuoruuden röyhkeyttä ja itse pidin heidän kemiaansa oikeinkin onnistuneena, sekä Lawrencen roolihahmoa piristävänä lisänä välittömällä asenteellaan. Presidentti Orleanin hahmosta en sen sijaan juurikaan pitänyt eikä upea Meryl Streep päässyt roolin kautta oikeuksiinsa. Hahmo tuntuu olevan ihan seinillä koko ajan, eikä osin nokkelista Trump-viittauksista (nepotismi, punaiset kannatuslakit, ”jos hän ei olisi äitini…” yms.) huolimatta asetelman täyttä satiirista komediapotentiaalia hyödynnetty. Jonah Hill sen sijaan presidentin poikana on erittäin Jonah Hill, mutta tässäkin roolissa se osoittautuu ihan toimivaksi ratkaisuksi. Kokonaisuudessaan näyttelijäarsenaalista olisi siis nähdäkseni voitu saada enemmänkin irti, mutta kaiken kaikkiaan hahmokemioissa ei ole isompaa moittimista ja mukaan mahtuu hätkähdyttävääkin tulkintaa.

Iso ongelma elokuvassa nähdäkseni alkuvaiheen sekavuuden ja huonon tahdistuksen ohella on sen sävy. Vaikka satiiri onkin parhaimmillaan oivaltavaa ja anteeksipyytelemättömän röyhkeää, välillä tuntuu, että kun sen mukanaan tuoma absurdi huumori olisi nousemassa huippukohtaansa, alkaa elokuva tuputtaa surullisia kuvia luonnosta ja muistuttaa pian lähestyvästä kaiken elämän päättymisestä. Tietysti elokuvassa otetaan kantaa vakaviin asioihin eikä huumori saa viedä liikaa painoa näiden asioiden merkitykseltä, mutta tämän kaltaiset satiiriset mustat komediat vaativat johdonmukaista tunnelmaa, ettei tapahtumien synkkyys nakertaisi komedialta pohjaa. Olennaista olisi siis noudattaa hyvää tasapainoa, eikä elokuva onnistu kerronnallaan mielestäni toteuttamaan sitä täysin, vaikka huippukohdissa asetelma toimiikin loistavasti. McKay onnistuu huumorin ja vakavuuden tasapainossa monissa muissa elokuvissaan ja onkin harmi, ettei tässä filmatisoinnissa valitettavasti samaan lopputulokseen päästä.

Kaiken kaikkiaan, kun tämä yhdistetään aikaisemmin mainitsemaani huonoon tahdistukseen, niin voidaan tulla johtopäätökseen, ettei elokuva ole virheetön. Se tuntuu paikoittain liian pitkältä ja sekavalta niin viestiltään kuin sävyltäänkin. Loppua kohden elokuvasta löytyy kuitenkin nerokasta satiiria, mikä ottaa kantaa tärkeisiin aiheisiin ja onnistuu häpeilemättömästi hulvattomaan yhteiskunnan epäkohtien osoittamiseen. On yleisesti todettu, että elokuvan asetelma on allegoria ilmastonmuutokselle, mutta nykyaikaisista tapahtumista ei ole vaikea nähdä analogiaa koronapandemiaankin liittyen. Elämme maailmassa, jossa ihmisiin pyritään jatkuvasti vaikuttamaan eri tahojen toimesta valheellisella viestinnällä, eivätkä ihmiset osaa sen vuoksi luottaa aina oikeaan totuudenmukaiseen tutkittuun tietoon. Elokuva toimii peilinä oman ajattelun epäkohdille ja osoittaa nerokkaasti, miten ihmiset on helppo saada uskomaan järjettömiinkin asioihin, kunhan tiedetään mihin tekijöihin kannattaa vedota. Siksi koen, että tällaisten rohkeiden elokuvien tekeminen on äärettömän tärkeää ja vaikkei se olekaan täydellinen, suosittelen jokaista katsomaan sen ajankohtaisen ja olennaisen aihepiirinsä vuoksi.

 

★★★☆☆