Niin on ollut ja niin suhteellisen harvoin on aina oleva. (Eli luin kirjan ja katsoin elokuvan Sinuhe, egyptiläinen sekä lyhyesti blogin tulevasta sisällöstä)

Olen käynyt mielessäni melko laajasti läpi, millaista sisältöä haluan tähän blogiin tuottaa. En erityisesti lämpene ajatukselle yksittäisten elokuvien arvostelusta, sillä sellaista materiaalia internet varmasti ylitse pursuaa lähes kyllästymiseen asti, enkä oikein usko pystyväni tuomaan siihen sisältöön mitään uutta (nöyrä ja vaatimaton kun olen). Poikkeuksena tähän, olen pysyäkseni kiinni ajan hermoradoissa antanut itselleni oikeuden kommentoida yksittäisiä elokuvia tai tv-sarjoja niiden ollessa erityisen kuumia ja trendaavia puheenaiheita. Tässä positiossa keskustelu niistä käy usein erityisen lämpöä hohkaavana ja siihen paistokasariin minäkin haluan käydä heittämässä eritteeni vielä, kun hiillos kipunoi. Tämä pois lukien olen kuitenkin ajatellut kohdentaa keskinkertaisen kirjallisen antini laajempien kokonaisuuksien käsittelyyn. Se, miten, mistä lähteestä ja missä lopullisessa muodossa nämä laajemmat kokonaisuudet sitten ilmenevät tänne blogini koodirivistöille ja algoritmeille, tulee selviämään (eniten itselleni) myöhemmin.

Mutta, ollakseni mahdollisimman ristiriitainen itseni kanssa (koska ristiriitaisuus on merkki luovuudesta), olen kuitenkin keksinyt tavan, jolla haluan käsitellä myös yksittäisiä ei-trendaavia elokuvia blogissani ja aloitankin sen toteuttamisen heti jo tässä tekstissä. Tämä teksti toimii ensimmäisenä otteena blogisarjassani, jossa paljastaakseni entistä enemmän tietämättömyydestäni kumpuavia vajavaisuuksia pseudokriitikon identiteetissäni, olen päättänyt sotkea teksteihini mukaan vielä elokuviakin akateemisemman taiteenlajin, kirjallisuuden. Tämä on siis ensimmäinen Luin kirjan ja katsoin elokuvan -vertailuteksti, jossa yllättävää kyllä, luen jonkin kirjan ja katson siitä tehdyn elokuvan.

Olen elokuvien katselun ohessa myös innokas kirjojen ahmija ja minusta kirjat, jotka toimivat elokuvien lähdemateriaalina, antavat usein herkullista lisäinformaatiota hahmojen motiiveista, tapahtumien taustavaikuttimista tai yleisesti tapahtumamaailmasta. Vastaavasti elokuvat usein herättävät eloon kirjojen hahmot ja antavat optimaalisessa tilanteessa alustan kirjoille toteuttaa itseään ja tarinaansa konkreettisemmin. Tuo suhde on minusta äärettömän mielenkiintoinen ja vaikka näissä teksteissä sivuankin kevyesti kirjan ja elokuvan arviointia toisistaan erillisinä teoksina, ei tarkoitukseni ole kirjoittaa kahta erillistä kirja- ja elokuva-arvostelua. Ydinajatus on tarkastella kokemuksen kautta prosessinomaisesti ensin kirjaa ja sen synnyttämiä ennakko-oletuksia elokuvalle ja sen jälkeen, miten elokuva täytti nuo ennakko-odotukset. Yksi- vai monipuolistiko elokuva tapahtumahenkilöiden ulottuvuuksia? Kuinka elokuva onnistui ilmentämään kirjan tematiikkaa? Kuinka kirjallinen kerronta onnistuttiin muuntamaan kuvalliseksi kerronnaksi? Näistä lähtökohdista on tarkoitus vastata lopulliseen kysymykseen siitä, onnistuuko elokuva hyödyntämään lähdemateriaalinsa merkityksellisesti ja olemaan täten sille kunniallinen uudelleensyntymä.

Siinä siis blogisarjan periaatteista olennaisimmat. Mainitsen lyhyesti vielä, että nämä vertailut tulevat olemaan täysin spoilerivapaita, eli juonipaljastuksia ei tarvitse pelätä, ellen toisin mainitse. Mutta nyt, koska pähkinänkuori on jälleen kerran paisunut jo maaoravillekin mahdottomaksi välipalaksi, on parempi siirtyä asiaan. Eli sarjan ensimmäiseksi kirjaksi (ja siitä tehdyksi elokuvaksi) valitsin suhteellisen vähäpätöisen ja kevytlukuisen lauantaipokkarin nimeltä Sinuhe, egyptiläinen vuodelta 1945, jonka on kirjoittanut melko tuntemattomaksi jäänyt amatöörisatusetä Mika Waltari.

Ollakseni kuitenkin hetken aikaa vakavissani, nauttii tuo romaani kohtuullisen legendanomaista asemaa suomalaisen kirjallisuuden katalogissa. Sitä voitaneen pitää jonkinasteisena korkeakirjallisuutena ja itsekin olen jo pitkään halunnut lukea teoksen tunteakseni itseni paremmaksi ylemmän luokan ihmiseksi. Niinpä aloitin luku-urakkani ja lukiessani teosta omahyväistä itserakastelua huokuen, sain selville, että siitä on tehty 1950-luvulla ison budjetin Hollywood-filmatisointi, mikä on suomalaiselle romaanille tietenkin erittäin poikkeuksellista. Lisäksi elokuvaan oli ilmeisesti tarkoitus saada mukaan sellaisiakin aikakauden staroja, kuten Marlon Brando ja Marilyn Monroe. Nämä hankinnat menivät kuitenkin puihin ja elokuvakin oli lopulta enemmän tai vähemmän floppi. Tässäpä siis hedelmällinen lähtökohta sarjan ensimmäiselle vertailutekstille.

 

LUIN KIRJAN SINUHE, EGYPTILÄINEN (1945) K: MIKA WALTARI

Sinuhe, egyptiläinen on liki 800-sivuinen tiiliskivi ja vaikka olen melko nopea lukemaan, tuntui että urakassa kesti ihan helvetin kauan. Lukeminen oli kuitenkin vaivan arvoista, sillä tiivistettynä romaanista tuli yksi suosikkikirjoistani kautta aikojen. Teos kertoo lääkäri Sinuhen elämäntarinan ja sijoittuu Egyptiin 1300-luvulle ennen ajanlaskun alkua. Kirja on tunnettu historiallisesta tarkkuudestaan ja asiantuntijat ovat sitä siitä ylistäneet. Sinuhe tapaakin kirjassa oikeita historiallisia henkilöitä, kuten faarao Ekhnatonin ja Horemhebin, ja on erityistä, miten romaani onnistuu kuvaamaan näitä todellisia ihmisiä ja tapahtumia melko läheltä, kertoen samalla niihin peilaten fiktiivisen Sinuhen tarinan tekemättä merkittäviä historiallisia virheitä. Tapahtumapaikkakuvaukset ovat yksityiskohtaisia ja niissä kerrotaan luonnosta, rakennelmista ja ihmisistä jopa hajunkin tasolla ja kokonaisuudessaan lukija kokee romaanin kautta siis aikalaisen Egyptin hyvin moniulotteisesti ja immersiivisesti.

Lukemiseni etenemistä hidasti todennäköisesti romaanin rikas kieli, joka siitä huolimatta on romaanin yksi parhaita puolia. Kielellä pyritään ilmentämään aikalaista näkemystä maailmasta ja esineistä ja se on omiaan tukemaan kirjan historiallista tapahtumamaailmaa. Terästä kummastellaan uutena ja vieraana metallina, seksi on ”iloitsemista” ja meikit maaleja. Lisäksi hahmojen dialogissa käy ilmi jatkuvasti arkipäiväisten ilmausten kytkeminen heidän ympäröimäänsä maailmaan, joka eroaa omastamme luonnollisesti melkoisesti. Egyptin jumalien nimeen vannotaan, kirotaan ja kehutaan. Viini, hiekka ja aavikko esiintyvät usein kielikuvissa, joita viljellään runsaasti ja jotka tuntuisivat nykyaikaisen ihmisen suusta vähintäänkin erikoisilta. Kaikki tämä ilmaisu tuntuukin näin lukijana kovin surrealistiselta, mutta vaikka se hidastaakin hieman lukutahtia, tarjoaa se silti erittäin mielenkiintoisen pohjan asettua aikalaisen egyptiläisen asemaan ja verrata hänen jokapäiväistä elämäänsä nykyajan vastaavaan.

Historiallisen autenttisuuden ohella teoksen syvimpiä ominaisuuksia on sen teema ja filosofinen pohdinta ihmisyydestä, moraalista ja jumaluudesta. Sinuhen hahmo kohtaa matkallaan monenlaisia tapahtumia, joissa hän joutuu kohtaamaan elämän rajallisuuden realiteetit. Nämä muovaavat moneen otteeseen hänen maailmankuvaansa halki kirjan ja näiden murrosten auki kirjoitus on iso osa romaania ja toteutuu kirjassa hyvin uskottavasti ja samaistuttavasti. Kirja suhtautuu näiden kuvausten kautta skeptisesti maailman järjettömyyksiin ja sen kriittiseltä pohdinnalta eivät säästy egyptiläinen kulttuuri, jumalat tai sotakaan. Viimeksi mainitun yhteyteen onkin liitetty mielenkiintoista allegoriaa kirjan kirjoitusaikana vallinneeseen toiseen maailmansotaan. Hahmot näyttäytyvät inhimillisinä ja moniulotteisina ja toimivat hyvänä peilinä sille, miten aikalainen maailma näyttäytyy kaikessa turhamaisuudessaan ja raakuudessaan ja jälkimmäistä kirjassa kyllä piisaa luoden kuvan jopa väkivallan normalisoitumisesta ajan yhteiskunnassa. Näistä raskaista teemoista huolimatta kirja kuitenkin tarjoaa myös huumoria ja onnistuu olemaan ajoittain oikeasti hauska, niin että naurahdin muutaman kerran suorastaan ääneen. Kaiken kaikkiaan siis ylistyssanoja säästelemättä filosofisesti rikas, ainutlaatuinen ja lumoava mestariteos.

No, kuten kuvauksestani varmasti jokaiselle silmillä varustetulle ilmenee, teki teos minuun aikamoisen vaikutuksen. Nyt sen lisäksi että saan ylimielisesti viisauden ja sivistyksen portaiden yläpäästä julistaa kaikille lukeneeni Sinuhe, egyptiläisen, voin myös kertoa saaneeni elämääni varsin sisältörikkaan lukukokemuksen. Tältä pohjalta odotukseni ovat siis melkoisen korkealla ja siten vaikuttavat todennäköisesti näkemykseeni elokuvasta, vaikka pyrinkin olemaan mahdollisimman objektiivinen. Kirja on erittäin pitkä ja sen kaikkien tapahtumien kattamiseksi kirjan asettamassa laajuudessa ei riittäisi varmaankaan edes trilogia, joten lienee luonnollista, että elokuvasta pakon sanelemana joudutaan leikkaamaan materiaalia pois. Tämä ei välttämättä ole huono asia, kunhan leikattu sisältö ei ole teoksen juonen syvyyden kannalta liian merkittävää ja lopputulos on dramaturgisesti koherentti. Enemmän olen kuitenkin huolissani teoksen filosofisen luonteen säilyvyydestä. Kirjan temaattinen syvyys perustuu pitkälti Sinuhen sisäisiin pohdintoihin erinäisistä asioista ja hänen hahmonsa kehitys ilmenee parhaiten näiden kautta. Tällainen kerronta on vaikeaa omaksua elokuvaan, joka joutuu muutenkin karsimaan melkoisesti sisältöä lähdemateriaalistaan. Romaani ei siis tältä pohjalta ole välttämättä kaikista välittömimmin elokuvaksi soveltuva, mutta hyvällä käsikirjoituksella on tehty ihmeitä ennenkin. Elokuva olisi todennäköisesti tunnetumpi, jos se olisi mestariteos, joten en odota täydellistä vastinetta sille, miten romaani minut onnistui lumoamaan. Toivoisin kuitenkin, ettei romaani menettäisi liikaa syvyyttään syntyessään uudelleen valkokankaalle esitettävään muotoon.

 

KATSOIN ELOKUVAN SINUHE, EGYPTILÄINEN (THE EGYPTIAN) (1954) O: MICHAEL CURTIZ

Elokuvaan oli tosiaan tarkoitus saada mukaan melko mittavan luokan näyttelijöitä, mutta nämä suunnitelmat menivät puihin ja sen uskotaan olleen yksi lähtökohdista elokuvan floppaamiselle. Tästä syystä näyttelijäntyö tuntuu luonnolliselta aloituspisteeltä sille, miten elokuva onnistuu romaania ilmentämään. Kaiken kaikkiaan roolisuoritukset eivät nähdäkseni olleet elokuvan ongelmallisin osa ja vaikka romaanin hahmojen kehitys ja moniulotteisuus ei välitykään täysin katsojalle elokuvasta, koen sen johtuvan enemmänkin käsikirjoituksesta, kuin näyttelijäntyöstä. Täytyy tosin myöntää, ettei siinäkään nyt lähtökohtaisesti erityisesti kehumista ole. Ehkä yhtenä huonoimmista romaanin hahmoja henkiin herättäneistä suorituksista haluaisin nostaa Victor Maturen Horemhebinä. Hahmosta tuntui puuttuvan kaikki sotilaallinen rujous ja karaistunut jylhyys, jota romaanin Horemheb ilmensi. Maturen Horemheb oli siihen nähden lähinnä sylikoira. Marilyn Monroen elokuvan femme fatale Neferinä (tai romaanissa Neferneferneferinä) korvannut ja parjattu Bella Darvi sen sijaan ei mielestäni odotuksiin nähden ollut pöllömpi roolissaan. Hänessä oli minusta sopiva määrä mysteeriä ja seksiä vastatakseen näkemyksiäni hahmosta romaanin pohjalta. Toisaalta viekkaan yksisilmäisen orjan, Kaptahin roolista kehuja saanut Peter Ustinov ei mielikuviini nähden ollut kovinkaan kummoinen. Hurskas, hyperaktiivinen ja pelokas, mutta viekkaudellaan vaikka ydinsodasta selviävä vanhus tuntui elokuvassa liian rauhalliselta ja valjulta. Olin pettynyt, sillä hahmo on henkilökohtainen suosikkini ja olisin odottanut enemmän kehutulta roolilta. Sen sijaan roolisuoritusten tervankin kateelliseksi saavan musta lammas ja ylivoimaisesti suurin pettymys oli Edmund Purdom itse päähenkilö Sinuhena. Temperamenttinen ja impulsiivinen Sinuhe taipuu Purdomin tulkitsemana ilmeettömäksi pökkelöksi, jonka pokerinaamalle betoniseinäkin olisi kateellinen. Toki Purdom joutui tulemaan mukaan lyhyellä varoitusajalla rooliin alun perin kaavaillun Marlon Brandon peruessa osallisuutensa viime hetkillä, eikä toisaalta hahmon moniulotteisuuden ja kehityksen poissaolo elokuvassa ole täysin näyttelijän vika, vaan siitä on syyttäminen myös käsikirjoitusta. Mikäli Purdom olisi kuitenkin ilmentänyt vähän enemmän hahmon ominaisuuksia, olisi vaikutelma hahmosta voinut pelastua edes hieman.  Kuten kuitenkin aiemmin totesin, roolisuoritukset eivät ole elokuvan huonoin osuus, ja kirjoittamisessa on huomattavasti enemmän parjattavaa. Tästä kuitenkin lisää myöhemmin ja käsitellään sen sijaan nyt hieman elokuvan romaania paremmin ilmentäviä ominaisuuksia.

Elokuva näyttää lavastuksen ja puvustuksen kautta upealta. Autenttista egyptiläistä miljöötä on lähdetty hakemaan suuressa mittakaavassa ja jos jostain on elokuvaa kehuminen, niin siitä. Romaanin maailma tuntuu heräävän täysin uudella tavalla henkiin valkokankaalla ja jos ajatellaan että se on yksi kirjasta tehdyn elokuvan tavoitteita, niin ainakin tämä laatikko tulee rastitettua check-lististä. Jylhät pyramidit, ankeat köyhälistön savimajat, viiniruukut ja aavikon polttava hiekka pohjustavat juuri sitä tunnelmaa, jota romaani lukijalle välittää. Katsojan kosketuspinta aikalaiseen Egyptiin säilyy siis kaiken kaikkiaan romaanin odotuksia vastaavana. Tapahtumapaikkojen ohessa maskeeraus ja puvustus ovat erityisen onnistuneita. Eräs yksityiskohta, mikä viehätti minua erityisesti, oli faara Ekhnatonin ja kuninkaallisen puolison Nefertitin sisääntulo kuninkaallisissa asuissaan. Etenkin Nefertiti näytti hämmästyttävän paljon samalta, kuin miten olemme hänet tottuneet aikalaisissa kuvauksissa näkemään. Yleisesti 1950-luvulla realismi ei ollut pääasiallisia ohjaavia ideologioita elokuvien lavastuksessa ja puvustuksessa ja siksi minusta vuoden 1954 elokuvaksi lopputulos on poikkeuksellinen. Ilmeisesti tältä saralta elokuvaa pidettiin jo aikanaan onnistuneena, sillä osia lavastuksesta, kuvauspaikoista ja puvustuksesta käytettiin myös kaksi vuotta myöhemmin ilmestyneen, huomattavasti enemmän kriitikoiden arvostusta saaneen Kymmenen käskyä (1956) -elokuvan kuvauksissa.

Nyt on kuitenkin aika lopettaa kehuminen ja siirtyä siihen osuuteen, mikä ajaa elokuvan tyystin syrjään romaanin viitoittamalta polulta, eli käsikirjoitukseen. Mainitsin jo aikaisemmin, että romaanin laajuuden vuoksi on oletettavaa ja ymmärrettävääkin, että sisältöä joudutaan leikkaamaan. En silti voinut osata odottaa, että elokuvan juoni olisi kirjaan nähden näin pirstaloitunut. Laajoja tapahtumakokonaisuuksia on jätetty pois, tapahtumien järjestystä on vaihdettu ja kokonaan uusia kohtauksia lisätty. Kriittisiä kohtauksia on aikaistettu, jolloin niihin romaanissa hienovaraisesti rakennettu hahmokehitys ei pääse kulminoitumaan ja täten kohtaukset menettävät elokuvassa painoarvonsa. Ylipäätään olennaisia henkilöhahmojen kehityksen kaarelle erittäin merkityksellisiä kohtauksia on jätetty kokonaan pois ja tämä näkyy tuskallisen selvästi hahmojen lähes karikatyyrinomaisessa yksiulotteisuudessa, jota aikaisemmin mainitsemani keskinkertaiset roolisuoritukset eivät pelasta. Pohjustus monille merkittäville tapahtumille, kuten Theban kaupungin veriselle kapinalle puuttuu täysin ja sen ilmaantuminen elokuvassa tuntuu jopa irrationaaliselta ja herättää vain kysymyksiä sen syistä. Tapahtumien kulkua on muutettu ja romaanin tarkka historiallinen virheettömyys on työnnetty saniteettitiloihin telineeseen pöntön viereen. Esimerkiksi pohdinta Sinuhen alkuperästä, jota romaanissa vain varovasti spekuloitiin, esitetään elokuvassa varmana tosiasiana. Lisäksi mukaan on otettu karikatyyrinomaisille hahmoille sopivia pinnallisia kolmiodraamoja ja laiskoja juonitteluja, jotka eivät romaanin hienosti rakennettujen henkilöhahmojen maailmaan olisi asettuneet loogisesti millään lailla.

Hahmojen syvyyden menetys näkyy kaikista surullisimmin päähenkilö Sinuhessa ja sen mukana elokuva valuttaa romaanista myös pois kaiken pohdinnan moraalista, jumaluudesta ja sodasta, mikä teki kirjasta niin hienon ja älykkään teoksen. Spekuloin etukäteen, että elokuvaan olisi todennäköisesti haastavaa sovittaa minäkertojan kautta auki kirjoitettu filosofinen pohdinta, mutta ajattelin kuitenkin optimistisesti, että nämä elementit saataisiin tuotua elokuvaan muilla keinoin. Valitettavasti romaanin syvällinen, oikeiden historiallisten tapahtumien viitekehyksessä peilautuva pohtiva ote, on vaihtunut elokuvassa vain pinnalliseksi tapahtumien diasarjaksi ilman minkäänlaista kontekstia tai selittävää ulottuvuutta. Eikä niitäkään ole saatu esitettyä edes romaanin tavoin historiallisesti virheettömässä muodossa. Kaikki se, mikä romaanista teki palan jotain ainutlaatuista, on siis poissaolevaa ja se vaikuttaa hahmoista eniten Sinuheen, jonka upea ja liikuttava hahmon kehityskaari on surkastunut paikasta toiseen päättömästi kekkuloivan mannekiinin tasolle.

Tässä vaiheessa lienee selvää, että elokuva oli minulle romaaniin nähden aikamoinen pettymys. Romaani teki minuun valtavan vaikutuksen, joten oli odotettavissa, että elokuva ei sen tasolle yllä. Oli kuitenkin yllättävää, kuinka tehokkaasti siitä oli onnistuttu jättämään pois kaikki vähänkään syvyyttä lisäävä ominaisuus, tehden siitä hyvin pinnallisen ja tapahtumien muuttelun kautta myös epätarkan historiallisen kuvauksen. Ainoat kirjaa onnistuneesti ilmentävät tekijät elokuvassa ovat eeppiset lavastus- ja puvustuselementit. Mikäli sitä pohditaan itsenäisenä, kirjasta erillisenä teoksena, nämä ovat edelleen se olennaisin anti mitä sillä on tarjota. Kirjasta irrallisenakin elokuva on enintään menettelevä eeppisen mittakaavan kuvauksensa kautta, koska riisuttuna kaikesta filosofisesta pohdinnastaan ja hahmokehityksestään, jää sisältö ja juoni melko valjuksi ja tylsäksi. Roolityöskentely on parhaimmillaankin keskinkertaista ja verrattuna muihin vastaavan kaliiberin elokuviin, kuten aikaisemmin mainittuun Kymmeneen käskyyn tai luoja paratkoon viisi vuotta myöhemmin ilmestyneeseen Ben-Huriin (1959), ei sillä ole kovinkaan paljon tarjota haasteeksi. Ja suomalaisen kirjallisuuden kulmakiviromaaniin verrattuna vielä vähemmän. Lopputiivistyksenä elokuva on itsessään melko harvinaislaatuinen ja vähän unohdettukin pala suomalaisesta kirjallisuudesta tehtyjä filmatisointeja ja yksin sen takia se voi olla mielenkiintoinen katsastaa läpi. Sisällöllisesti se kuitenkin teurastaa lähteenään toimivan erinomaisen kirjan sukukalleuksia myöten ja siksi missään nimessä ainakaan tuota upeaa romaania ei kannata sillä lähteä korvaamaan.