Lepakoita vintillä. (Eli retrospektiivini Batman-elokuvista vuosilta 1989-2012)

Batman, tuo itsesäälissä rypevä ja hävyttömän rikas yön ritariksi ristitty Gothamin viittasankari on tehnyt paluun valkokankaille ikiomalla elokuvallaan kymmenen vuoden tauon jälkeen. Elokuvaa on odotettu pitkään ja se on viimein lukuisten mullistusten jälkeen löytänyt tiensä ihmisten verkkokalvoille. Vaikka omahyväisyyttäni kategorisoinkin itseeni hieman hipsterin vikaa, valehtelisin jos väittäisin etten olisi itsekin hypännyt täyttä vauhtia puksuttavan haippijunan kyytiin. Kuten totesin ensimmäisessä blogikirjoituksessani, supersankarielokuvat ovat yksi ehdottomia lempigenrejäni ja Batman on supersankarina mahdollisesti kaikessa pimeässä kompleksisuudessaan ehkä jopa hierarkiani huipulla. Olen siis todellakin aikeissa mennä katsomaan elokuvan, kunhan saan siihen tilaisuuden. Sitä odotellessa ajattelin kuitenkin pohjustaa tulevaa lepakkomiesspektaakkelia antamalla sille hieman kontekstia perehtymällä syvemmin menneisiin Batman-elokuviin, joita on ennen tätä uusinta filmatisointia ehtinyt ilmestymään yksi, jos toinenkin.

Tämä blogikirjoitus on siis retrospektiivi Batman-elokuvista, jossa esittelen hieman näitä vuosien varrella luonteeltaan toisistaan melkoisestikin poikkeavia elokuvia. Olen itse nuorempana ollut erittäinkin innostunut oikeastaan kaikesta Batmaniin liittyvästä ja nämä kyseiset elokuvatkin on tullut koluttua läpi melko moneen otteeseen. Pyrin tässä kuitenkin pyristelemään nostalgiahuuruistani irti ja tarkastelemaan niitä mahdollisimman objektiivisella ja kriittisellä otteella, sillä valitettava tosiasia on, etteivät ne kaikki ole mestariteoksia, tai edes erityisen hyviä elokuvia. Jotta teksti pysyy koherenttina eikä kestä loputtomiin, pyrin pitämään huomioni ja arvioni elokuvista suhteellisen tiiviinä.

Olen myös tehnyt käsiteltävään elokuvamateriaaliin hieman rajauksia. Ensinnäkin olen jättänyt animaatioelokuvat tekstistä kokonaan pois, jolloin fokus säilyy live action -elokuvissa. Animaatioelokuvilla on täysin omat kehyksensä ja kriteerinsä, joiden mukaan elokuvat rakentuvat, joten niiden vertailu näihin käsiteltäviin elokuviin ei nähdäkseni ole mielekästä. Aikajanallisesti olen myös tehnyt ratkaisun jättää pois 1940-luvun 15-osaiset sarjafilmit Batman (1943) ja Batman and Robin (1949) sekä samannimiseen vuosina 1966–1968 näytettyyn televisiosarjaan pohjaavan elokuvan Batman (1966). Tämä siksi, että haluan tässä tekstissäni keskittyä vakavasti otettavampiin ja tematiikaltaan kokonaisvaltaisempiin elokuviin. Vaikka nämä menneiden aikojen Batman-filmatisoinnit ovatkin eittämättä lähtemätön ja merkittävä osa Batmanin historiaa elokuvahahmona, koen camp-henkisyyden etäännyttävän niiden temaattista luonnetta muista elokuvista sen verran olennaisella tavalla, etten näe niidenkään vertailua toimivaksi siihen yhteyteen, jossa haluan näitä elokuvia käsitellä. Olen lisäksi halunnut rajata käsittelemäni elokuvat täysin Batmanin hahmon ympärillä pyöriväksi ja siksi olen jättänyt pois uudempia DC Extended Universen elokuvia, joissa hahmo esiintyy lähinnä sivuhahmona. Sen verran voin lyhyesti mainita niistä, että ne vaihtelevat keskinkertaisen ja huonon välimaastosta (Justice League (2017)) surkeaan (Batman v Superman: Dawn of Justice (2016)). Mainittakoon vielä, että käsittelen elokuvat ilmestymisjärjestyksessä ohjaajittain, enkä muodosta niistä sen kummempaa rankingia, sillä uskon mielipiteeni välittyvän tarpeeksi hyvin itse tekstistä. Lopuksi kiteytän vielä lyhyen loppuyhteenvedon huomioistani tähänastisista Batman-elokuvista yleisesti sekä odotuksiani ja toiveitani uudelle elokuvalle. Nyt lienee aika lopettaa jaarittelu ja aloittaa tämä retrospektiivi Batman-elokuvista oman näkökulmani mukaan.

 

TIM BURTONIN BATMAN-ELOKUVAT

Jos aikaisemmin mainitsemiani camp-elokuvia ei lasketa, voidaan Tim Burtonin todeta olleen ensimmäinen ohjaaja, joka toi rakastamamme lateksisankarin valkokankaalle. Nykyisin Burton tunnetaan useammasta synkän melankolisesta goottihenkeä uhkuvasta elokuvastaan (joista esimerkkeinä mainittakoon mm. Painajainen ennen joulua (1993) ja Päätön ratsumies (1999)), mutta aloitellessaan Batman-elokuviensa ohjaamista, hän sijoittui ohjaajaskenessä vielä suuren yleisön silmissä melko vankasti tutkan alle. Siitä huolimatta, että Burtonin Batman-elokuvat sijoittuvat hänen uransa aamunkoittoon, on niissä nähtävissä jo hyvin voimakkaasti ne samat elementit, joista myöhemmin tulisi mestariohjaajan laajalti tunnettuja tavaramerkkejä. Synkkyydessä ei säästelty ja niin ilmapiiriltään, kuin lavasteiltaankin Batman ja kylmää pimeyttä hohkaava Gotham heräsivät ruudulla henkiin täysin ennennäkemättömällä tavalla. Tuohon aikaan supersankarielokuvien tuotannossa ei ollut totuttu erityisen realistisiin tapahtumakuvauksiin ja siksi mielestäni Burtonin elokuvia voidaan pitää monessa mielessä modernin supersankarielokuvan edelläkävijöinä, yhdistäen realismia sarjakuvien surrealistiseen maailmaan. Tämä on aspekti, joissa ne itseasiassa nähdäkseni onnistuvat Batman-elokuvista parhaiten, vaikken niitä muuten elokuvina yleisesti pidäkään käsittelemistäni elokuvista onnistuneimpina.

Ensimmäinen Burtonin viittasankarielokuva on turhia selittelemättömästi nimetty Batman (1989). Se on nk. origin story -elokuva, eli toisin sanoen siinä kerrotaan hahmon syntytarina, mikä on melko luonnollista, kun otetaan huomioon, että elokuva on hahmosta ensimmäinen vakavasti otettava. Katsojalle kerrotaan Burtonin tummaa melankoliaa mukaillen kaikki Waynen perheen kohtalokkaasta teatterireissusta sekä sen jälkimainingeista kumpuavasta synkästä kostonhimosta, jonka juurilta yön ritari levittää siipensä. Nykyaikaiselle katsojalle tarina alkaa olla jo tuttuakin tutumpi 30 vuoden jälkeen, mikä luonnollisesti vaikuttaa laskevasti mielenkiinnon tasoon sitä kohtaan, mutta on otettava huomioon, että aikalaiselle tilanne on tietysti ollut erilainen, ja näiden vuosien jälkeenkin on kuitenkin helppo todeta tarinankerronnan toteutuvan Burtonin otteessa melko luontevasti.

Lateksiasun ja silmämaskeerauksen saa kunnian ensimmäisenä vetää ylleen Michael Keaton ja vaikka hänen tulkintansa onkin hieman särmätön verrattuna nykyaikaisiin kuvauksiin, on vaikea keksiä sinällään pahaa sanottavaa roolisuorituksesta. Bruce Wayne on kohtelias, mutta nokkela herrasmies, ja loppujen lopuksi alter ego Batmankin vakuuttaa melko hyvin, kun otetaan huomioon, että kyseessä on ensimmäinen syvempi tulkinta hahmosta valkokankaalla. Vanhempien menetyksen tuska ja synkkä kostonhimo sivutaan hahmossa melko pintapuolisesti, muttei kuitenkaan jättämättä niitä huomioitta. Kim Basinger on päätähtemme romanttisena vastaparina, toimittaja Vicki Valena, myös menettelevä ja vaikka romanssi tuntuukin paikoittain hieman puiselta ja pakotetulta (mikä tuntuu näissä varhaisissa Batman-filmatisoinneissa vähän helmasynniltä), löytyy ajoittain siitä syvempiäkin juonteita koskien Batmanin salaista henkilöllisyyttä. Elokuvan suurin huomion varastaja ja ylivoimaisesti paras tekijä on kuitenkin Jack Nicholson Jokerin roolissa. Jokeri on hahmo, jonka roolisuorituksia syynätään Batman-elokuvissa erityisen tarkkaan ja Nicholsonin tulkinta hahmosta on suorastaan legendanomainen. Hahmo vie täyden huomion jokaisesta kohtauksessa, jossa esiintyy ja Nicholson onnistuu luomaan aidosti epävakaan, arvaamattoman ja yksiselitteisen maanisen presenssin, mikä on omiaan luomaan täysin omaa jännitteisyyttään elokuvaan.

Yleisesti ottaen elokuva on ensimmäiseksi Batman-elokuvaksi eheä ja muutenkin yksi onnistuneimpia Batman-filmatisointeja tähän päivään saakka. Visuaalisesti se yhdistää upeasti sarjakuvamaisuutta realismiin Burtonille luontaisella goottihengellä rikastettuna ja kokonaisuudessaan se onnistui erinomaisesti sarjakuvahahmon tuomisessa isolle ruudulle. Se on kuitenkin juonellisesti vähän aikansa lapsi, eikä nykyaikaisiin standardeihin nähden tarjoa mielestäni tarpeeksi syvyyttä, ollakseen oikeasti erinomainen elokuva. Osa kohtauksista tuntuu vähän laahaavan ja vaikka loppukohtaus onkin onnistunut ja visuaalisuus yhdistettynä paikoittain loistaviinkin roolisuorituksiin (Nicholson!) paikkaa kerronnan yksiulotteisuutta, tuntuu se huippukohdistaan huolimatta kokonaisuutena hieman lattealta. Tästä huolimatta on kuitenkin todettava, että elokuva on monilta osin onnistunut ja pitäisin sitä kuitenkin kaiken kaikkiaan ihan hyvänä kokemuksena.

Toinen ja samalla viimeinen Burtonin Batman-filmatisointi on jälleen kerran turhemmat kielen esteettiset kiemurat hyläten nimetty Batman – paluu (1992). Ensimmäisen Batman-elokuvan menestyksen myötä Burton sai enemmän luovaa vapautta ohjaustyössään ja jos aikaisempi elokuva sisälsi elementtejä Burtonin tummasta goottimelankoliasta niin tämä jatko-osa suorastaan pursuaa niitä. Burton on päässyt täysin kahleistaan ja Gothamin lavasteet ovat saaneet uuden, massiivisen mittakaavan, mikä on omiaan leimaamaan osittain myös elokuvan juonellista ulottuvuutta. Syntytarinat on kerrottu ja elokuva pureutuu nyt uusille urille yhdistäen useamman juonihaaran, eikä varsinaisesti aina tiedä miten sen tekisi toimivalla tavalla. Osittain elokuva keskittyy miljonääri Max Shreckin juoneen ottaa hyväntekeväisyystempauksen varjolla Gotham haltuunsa. Mukaan kuitenkin mahtuu myös epämuodostuneena syntynyt Oswald Cobblepot (tuttavallisemmin Pingviini), joka johtaa Gothamia terrorisoivaa rikollisryhmää viemäristä käsin ja jonka Shreck yrittää samaan aikaan juonia kaupungin pormestariksi. Vielä kun heitetään mukaan vähintäänkin ristiriitainen rakkaussuhde Bruce Waynen ja Selina Kylen välillä jälkimmäisen alter egon, Kissanaisen suunnitellessa Batmanin tappamista, voidaan sanoa, että langalliset kuulokkeet taskun pohjallakin alkavat olla kateellisia tästä juonikiemuroiden umpisolmusta.

Michael Keaton uusii roolinsa Läderlappenina, eikä ensimmäisen elokuvan tapaan tuota pettymystä, muttei sinällään tuo nähdäkseni hahmoon juurikaan mitään lisääkään. Tämä voidaan katsoa jatko-osalle hahmonkehityksen kannalta jo jonkinasteisena puutteena. Nicholsonin Jokerin saappaita on vaikea täyttää, eikä elokuva täysin siinä onnistukaan, mutta Christopher Walkenia ei oikein voi haukkuakaan Max Shreckin roolityöstä. Walkenin voidaan katsoa olevan jollain asteella tyyppinäyttelijä ja vaikka hänen roolinsa usein käsittävät sen saman kylmän ja laskelmoivan mastermindin, niin joka kerta se tuntuu kuitenkin enemmän tai vähemmän uppoavan. Pingviini on sarjakuvamateriaaliin nähden elokuvassa vähintäänkin outo ja jopa vastenmielinenkin ilmestys. Burtonin visio hahmosta menee mielestäni vähän liiankin pitkälle shokeeraavuudessaan, mutta tästä tuskin voidaan syyttää näyttelijä Danny DeVitoa. DeViton roolityö on mielestäni onnistunut ja näyttelijän olemus sopii hyvin korostamaan Burtonin versiota hahmosta ja vaikken ehkä täysin pidäkään tästä versiosta, en voi kieltää, etteikö hahmo tarjoaisi elokuvaan sisältöä Jokerin täyttämän tilan puuttuessa. Mitä taas tulee romanssipuoleen niin tässäkin elokuvassa se ei erityisemmin vakuuta. Edellisen elokuvan rakkaustarina on heitetty metsään parin epämääräisen vuorosanan pohjustuksella ja vaikka tämä uusi tarjoaakin hieman uusia ulottuvuuksia Michelle Pfeifferin femme fatale -tulkinnalla, niin enimmäkseen se tuntuu kuitenkin vanhojen teemojen toisinnolta, vaikka Pfeiffer onkin itsessään vakuuttava.

Kokonaisuudessaan tuntuu, että Burton on lähtenyt suuruudenhulluuksissaan tavoittelemaan vähän turhan suuria puitteita elokuvalle saatuaan enemmän vapauksia sen tekemisessä. Mittakaava on massiivinen niin lavasteissa kuin juonenkäänteissäkin ja vaikka Gothamin maailma herää visuaalisesti jopa vielä vaikuttavammin eloon, niin tuntuu että luontevan sijaan toisiinsa aggressiivisesti törmäilevät juonihaarat eivät pysty muodostamaan toimivaa ja eheää kokonaisuutta. Elokuvassa on turhan paljon liikkuvia osia ja juonihaaroja turhan heikosti yhteen punoutuvalla ohjauksella, jotta se voisi toimia aidosti kokonaisvaltaisena elokuvakokemuksena. Jälleen kerran huippukohtia löytyy ja elokuvassa on paljon mielenkiintoisia aspekteja, jotka Burtonin visio mahdollistaa, mutta välillä tuntuu, että synkkyyden ja shokin määrä verrattuna edeltävään elokuvaan on ottanut turhan radikaalin harppauksen. Burtonin kahdesta Batman-elokuvasta ensimmäinen on siis selkeästi onnistuneempi, mutta mielestäni tästäkin filmatisoinnista on huomionarvoista nostaa esiin visuaalisuus ja kuinka upeasti se onnistuu tuomaan uusia elementtejä Gothamin ja yleisesti tapahtumaympäristön henkiin herättämiseen. En kutsuisi sitäkään siis loppujen lopuksi suoranaisesti huonoksi elokuvaksi, mutta juonellisissa tekijöissä parannuksen varaa olisi ollut.

 

JOEL SCHUMACHERIN BATMAN-ELOKUVAT

Voi pojat, nyt ollaan kuun pimeällä puolella. Batman – paluu ei ylitsepursuavassa synkkyydessään onnistunut toistamaan ensimmäisen elokuvan kaupallista menestystä ja Burton päätettiin siirtää sivuun ohjaajan pallilta, jonka peri silloin Päämies (1994) -elokuvallaan vakuuttanut Joel Schumacher. Schumacherin elokuvat ovat suoraa jatkumoa aikaisemmille Batman-elokuville, mutta ohjaajan ja tuotantopuolen suunnanmuutoksen vuoksi ne ovat sävyltään ja sisällöltään olennaisesti erilaisia. Tuotantoyhtiö halusi lisätä elokuvien kaupallisuutta ja valitettavasti elokuvien laatu eheinä teoksina kärsi tästä suunnasta melkoisesti. Schumacherin elokuvissa on unohdettu Burtonin synkkä melankolia ja tummasta asetelmasta huolimatta elokuvien yleinen sävy keveni melkoisesti ja hahmot sinkoilevat sinne ja tänne kuin kilpaillen siitä, kuka on eniten seinillä. Elokuvia pidetään yleisesti Batmanin elokuvahistorian huonoimpina ja lopulta ne johtivat elokuvasarjan lakkauttamiseen liki seitsemäksi vuodeksi, mikä kertoo ehkä olennaisimman niiden onnistuneisuudesta.

Schumacherin debyytti suippokorvan saagassa oli ehkäpä kaikista typerimmin nimetty Batman Forever (1995). Elokuva keventää tunnelmaa olennaisesti aikaisemmista ja huumori sekä yleinen energisyys tuntuu saaneen enemmän painoarvoa tarinan eheyden kustannuksella. Elokuva on siinä mielessä merkityksellinen, että se tuo mukaan ensimmäistä kertaa dynaamisen duon toisen osapuolen. Robinin origin story sisältyy siis elokuvaan ja tähän päivään mennessä elokuva on ainoa, joka tuon tarinan kertoo, tehden siitä siis sikäli olennaisen palan Batmanin elokuvahistoriaa. Historiallista elokuvassa on myös, että kaksikon lateksiasuihin katsottiin olennaiseksi lisätä nännit, joihin on katsottu tarpeelliseksi kohdistaa myös intensiivisiä lähikuvia.

Michael Keaton ei pitänyt elokuvien uudesta suunnasta ja kieltäytyi uusimasta rooliaan, jolloin korvaajaksi viittasankarin housuihin pääsi Val Kilmer. Batmanin roolissa on olennaista myös Bruce Waynen puoli hahmosta ja Keatoniin verrattuna Kilmerin tulkinta on omaan makuuni turhankin kankea valottaakseen hahmosta muita puolia. Batmanin puolessa ei tehdä erityisiä virheitä, mutta tuntuu, että Waynen hahmon yksipuolistuessa hahmo menettää Kilmerin tulkinnassa jopa hieman syvyyttään. Chris O’Donnell on sen sijaan surkea Robin roolissa. Vanhempien menettämisen tuska tekee hahmosta angstisen ja ylimielisen kakaran, eikä tulkinnassa ole pätkääkään sarjakuvien ja myöhempien versioiden nokkeluutta ja päättäväisyyttä. Tämän ohella hyvästä hahmon ja Batmanin yhteisten kokemusten tarjoamasta temaattisesta potentiaalista ei ole hyödynnetty pintapuolista kosketusta lukuun ottamatta juuri mitään ja dynaamisen duon kemia onkin käytännössä olematon. Jos valittelin edellisessä elokuvassa Jokerin hahmon jättämää tyhjää tilaa, niin tässä elokuvassa sitä puutetta ei ole. Jim Carrey on arvuuttajana pähkähullu itsensä kaikessa valovoimaisuudessaan ja vaikka monet ovat pitäneet hahmoa liian ylitsepursuavana, olen itse suuri Carrey-fani ja pidän hahmon tulkintaa mielenkiintoisena ja onnistuneenakin. Kontrastiksi Tommy Lee Jonesin Kaksinaamasta olisi kuitenkin kaivattu hieman rauhallisempaa vastakappaletta Carreyn hahmolle, mutta sen sijaan tuntuu kuin Jones suorastaan kilpailisi Carreyn kanssa siitä, kumpi luo sekopäisemmän hahmon. Tämä on mielestäni pahiskaksikon dynamiikassa se puutteellinen osa, eikä sovi Kaksinaaman hahmoon oikein muutenkaan. Romanssipuolella ollaan jälleen kerran heitetty edellinen akka romukoppaan ja tällä kertaa vuoron saa Nicole Kidmanin tulkitsema psykologi Chase Meridian. Romanssi on mahdollisesti epäluonnollisin ja turhin koko Batmanin elokuvahistoriassa. Suhde ei tunnu missään vaiheessa luontevalta ja kemia hahmojen välillä on tässäkin tapauksessa melko olematon.

Yleisesti ottaen elokuva on monella asteella melko epäonnistunut, eikä sitä oikein voi ottaa täysin vakavasti. Joissain kohdissa voidaan jopa argumentoida, että se lähentelee 60-luvun camp-henkeä, mutta pelkään että tämä on tahatonta. Tuotannon kaupallistuva suunta ja sen myötä elokuvan sävyn keventäminen sekä hahmojen ylitsevuotava energisyys tuntuu pilaavan elokuvan sävyn, eikä se oikein tunnu kokoavan itseään eheäksi ja vakavasti otettavaksi teokseksi. Visuaalisuus on jälleen kerran sinällään onnistunut, vaikka muutoksia Burtonin goottimaisemaan onkin tehty, ja elokuvasta löytyy jälleen huippukohtia pääasiassa Arvuuttajan hahmon onnistuneista kohtauksista. Elokuva ei siis loppujen lopuksi ole tylsä, mikä lähtökohtaisesti ei ole huono asia. On kuitenkin todettava, että yleisen pintapuolisuuden ja hahmosuhteiden kemiaongelmien vuoksi se ei kokonaisuutena ole erityisen onnistunut. Surullista on, että tästä huolimatta se on kuitenkin Schumacherin kahdesta Batman-elokuvasta se parempi.

Nyt on aika siirtyä elokuvaan, joka suunnitelluista jatko-osista huolimatta lakkautti Batman-elokuvien tekemisen kokonaan seitsemäksi vuodeksi ja hetkellisesti romutti Joel Schumacherin uran ohjaajana. Elokuva tunnetaan yleisesti huonoimpana Batman-elokuvana ja mahdollisesti jopa yhtenä maailman huonoimmista elokuvista. Kyseessä on suora jatko-osa Batman Foreverille, nimeltä Batman & Robin (1997). Jos Batman Forever kamppaili vakavasti otettavuuden kanssa, niin tämä elokuva suorastaan kuseskelee sen päälle. Elokuva on tarkoituksellinen yritys palauttaa camp-henkisyys Batmanin universumiin, mikä on ensinnäkin valtava poikkeus aikaisempien elokuvien jatkumoon ja toisekseen jos sillä oli mitään mahdollisuuksia onnistua tavoitteessaan, niitä ei onnistuttu hyödyntämään laisinkaan. Kaikenlainen vakavampi ja syvempi temaattinen ulottuvuus on jätetty pois ja ainut mikä muistuttaa millään tavalla Burtonin luomasta Batman-maailmasta on edelleen toimiva visuaalisuus. Muuta pelastavaa elokuvassa ei juurikaan ole.

Val Kilmer luopui roolista epäselvien syiden takia (Schumacherin mukaan työskentelyvaikeudet hänen kanssaan, Kilmerin mukaan sitoutuminen toiseen elokuvaan) ja hänet korvaa elokuvassa koko kansan kultapoika George Clooney. Clooney on itse sanonut roolin ottamisen olevan yksi suurimpia katumuksiaan elokuva-alalla ja vaikka häntä on tuskin hahmon yksipuolisuudesta syyttäminen täysin, on todettava, että kun hahmosta on jätetty kaikki vähäinenkin moniulotteisuus pois, voidaan Clooneyn tulkintaa hahmosta pitää ehkä huonoimpana kaikista hahmoa tulkinneista roolisuorituksista. Robinina sen sijaan saa jatkaa Chris O’Donnell, tuo Batman-universumin Anakin Skywalker, eikä Lepakkomiehen asuun pukeutujan vaihtuminen paranna hahmojen kemiaa edellisestä elokuvasta ollenkaan. Sen sijaan se muuttuu mahdollisesti jopa vielä epäluontevammaksi, kun Uma Thurmanin Myrkkymuratti saa viittasankarit kamppailemaan rakkaudesta keskenään. Välirikko on kummallinen ja epäuskottava juonen käänne, ja onnistuu herättämään vain kysymysmerkkejä. Muutenkin Thurmanin Myrkkymuratti on outo lisäys elokuvan camp-henkiseen maailmaan tappavine myrkkysuudelmineen, eikä katsojakaan oikein aina tiedä ovatko miehet hahmon pauloissa oikeasti vai ei. Jos tätä eriskummallista episodia ei lasketa, Batmanilla ei tässä elokuvassa ole laisinkaan romanttista vastaparia, mikä aikaisempien elokuvien tilastoja tarkastellessa niiden onnistumisen suhteen ei varmaankaan ole huono asia. Toisena olennaisena pahiksena elokuvassa esiintyy Arnold Schwarzenegger Jäämiehen roolissa, joka on mahdollisesti Batman-elokuvien huonoin vihollinen. Hahmo rakentuu täysin puolivillaisten jäävitsien ympärille ja vaikka tarina hahmon ympärillä onkin mielenkiintoinen ja syvä, romuttaa hahmon camp-henkinen ja mylvivä toteutus sen potentiaalin täysin. Lienee myös mainittava, että elokuvassa esiintyy toistaiseksi ainoan kerran valkokankaalla Batgirlin hahmo Alicia Silverstonen näyttelemänä, mutta yleisesti tästä on vaikea sanoa yhtään mitään, sillä kaiken kaikkiaan hahmon vaikutus elokuvan juoneen on erittäin minimaalinen ja esiintyminen elokuvassa tuntuu lähinnä fanien tyydyttämiseltä ja mahdollisesti uusien lelujen myymisen mahdollistamiselta.

Todettakoon nyt ihan yleisesti, että elokuva on ihan järjettömän huono. Siitä voi saada toki viihdettä ihan vain yksinomaan siitä syystä, että se on niin huono, mutta vakavasti sitä on täysin mahdoton ottaa. Elokuva yrittää palauttaa camp-henkisyyttä, mikä lähtökohtaisesti on jo huono ajatus, mutta sen ohella ei oikein osaa päättää pysytelläkö huumoripuolella vai ottaako mukaan vakaviakin elementtejä. Hahmot ovat typeriä ja yksiulotteisia ja elokuva on kyllästetty mitä kummallisemmilla one-linereillä ja vitseillä (esim. Bat-luottokortti). Hahmokemiat eivät toimi, juoni on sekava eikä oikein osaa päättää mihin suuntaan haluaa katsojaa viedä, eikä sitä oikein pelasta juuri mikään muu, kuin edelleen suhteellisen onnistunut visuaalisuus. Elokuva on pikimusta lammas Batman-elokuvien historiassa, eikä sitä voi suositella elokuvakokemuksena oikein mitenkään muuten, kuin sen virheille nauramisen näkökulmasta. Onneksi kuitenkin elokuvan jättämä syvä trauma keskeytti Schumacherin puolivillaiset jatko-osat ja kun sen jälkivaikutteista päästiin liki seitsemän vuoden jälkeen, Batmanin elokuvahistoriassa siirryttiin uuteen vaiheeseen uuden ohjaajan ja uuden vision kautta.

 

CHRISTOPHER NOLANIN YÖN RITARI -TRILOGIA

Nyt on aika siirtyä tämän retrospektiivin viimeiseen osioon. Christopher Nolanin Yön ritari -trilogiaa pidetään yleisesti onnistuneimpana ja parhaana Batman-elokuvien sarjana, mitä on koskaan tehty. Olen itse jo hehkuttanut Nolanin elokuvia teksteissäni (mainittakoon niistä esimerkiksi loistava suuren tuotannon debyytti Memento (2000) ja vaikkapa Inception (2010)) ja spoilattakoon sen verran, että Nolanin Batman-elokuvat eivät ole tähän poikkeus. Ensimmäistä kertaa hahmokehitykselle pystyttiin luomaan oikea jatkumo ja eheä kokonaisuus, joka 90-luvun filmatisoinneissa sakkasi ohjaajan ja näyttelijöiden vaihtumisen vuoksi. Nolan toi Batmanin universumin kokonaan pois sarjakuvien maailmasta suoraan inhorealistiseen tosimaailmaan hyläten sarjakuvien surrealistisuuden lähes kokonaan. Hahmoille annettiin tilaa kehittyä ja kasvaa trilogian aikana ja elokuvat tuotiin monellakin tapaa modernin elokuvateollisuuden standardien tasolle niin juonen kuin roolisuoritustenkin saralla. Tämä on se kokonaisuus, jonka ylittämisessä uudella Batman-filmatisoinnilla on kaikista suurin työ.

Nolanin ensimmäinen Batman-elokuva Batman Begins (2005) on mahdollisesti aliarvostetuin trilogian elokuvista. Koska kyse on täydellisestä rebootista, on elokuva jälleen nk. origin story. Tällä kertaa tosin tarinaan tuodaan uusia, ennennäkemättömiä elementtejä ja ne viedään ympäristöön, missä niitä ei ole aikaisemmin nähty, mikä rikkoo onnistuneesti vuoden 1989 Batman-elokuvan kaavaa. Tämän vuoksi tarina itsessään on mielenkiintoinen ja kun nykytiedon mukaan otetaan huomioon trilogian elokuvien jatkumo, voidaan todeta elokuvan luovan muuttuville hahmosuhteille ja tapahtumille hyvän pohjustuksen.

Halki trilogian Batmania näyttelee ensimmäistä kertaa englantilainen näyttelijä, Christian Bale. Balen tulkinnasta lasketaan usein leikkiä Batmanin käheän äänen vuoksi, mutta yleisesti Balen roolisuoritus on elokuvassa ensimmäistä kertaa temaattisen syvyyden huomioonottava. Hahmon kehitykseen kiinnitetään paljon enemmän huomiota, kuin aikaisemmissa Batman-elokuvissa ja Bale välittää tuon kehityksen sille luotujen puitteiden potentiaalin hienosti hyödyntäen. Michael Caine korvaa aikaisempien elokuvien Michael Goughin Batmanin kasvattajana ja hovimestarina Alfred Pennyworthina ja tuo rooliin enemmän aktiivista mentorointia suhteessa Batmanin hahmoon Goughin tulkinnan ollessa elokuvissa lähinnä melko passiivinen. Tämän ohella paksu ja karikatyyrinomainen Pat Hinglen poliisipäällikkö Jim Gordon saa Gary Oldmanin tulkinnan kautta täysin uutta syvyyttä ja merkitystä poliisien korruption vastustajana. Myös romanssipuolella saadaan ensimmäistä kertaa uskottavaa materiaalia Brucen kipuillessa vanhempiensa menettämisen kanssa suhteessa tunteihinsa lapsuuden ystäväänsä, Rachel Dawesia kohtaan, jota elokuvassa näyttelee Katie Holmes. Suhde ei lähde lentoon elokuvassa varsinaisesti, mutta se on vain omiaan korostamaan temaattista pohjaa Batmanin ja Bruce Waynen kaksoiselämän ja traumojen vaikutuksista hahmon suhde-elämään. Varsinaista Nicholsonin Jokerin tapaista show’n varastavaa vihollista ei elokuvasta löydy, mutta se on rakennettu siten, ettei ehkä sen kaltainen teatraalinen hahmo oikein sopisikaan elokuvan luonteeseen. Aina loistava Liam Neeson on vakuuttava stoalaisena ja moniulotteisena Ra’s al Ghulina. Hahmo kuvastaa ensimmäistä kertaa syvempääkin tulkintaa, tarjoten jopa ymmärrettäviäkin motiiveja toiminnalleen, mikä on erittäin tervetullut elementti Batmanin vihollisiin. Etukäteen hehkutettu Cillian Murphyn Linnunpelätti jää lopulta melko vähäiselle ruutuajalle odotuksiin nähden eikä siten ota erityisen suurta roolia elokuvan tai oikeastaan koko trilogiankaan tapahtumaympäristössä, vaikka onkin jokaisessa elokuvassa. Tämän vuoksi hahmon anti jää melko pieneksi, ja herää kysymys, oliko hahmon mukaan ottaminen lopulta tarpeellista laisinkaan, jos sen potentiaalia ei hyödynnetä täysin.

Kokonaisuudessaan elokuva on erittäin onnistunut, eikä se saa mielestäni tarpeeksi arvostusta trilogian muihin osiin nähden. Puitteet tuleville elokuville luodaan onnistuneesti ja hahmokehitys on täysin eri tasolla, kuin aikaisemmissa elokuvissa. Siirryttäessä realistisempaan tyyliin aikaisempia elokuvia kannatellut visuaalisuus jää taka-alalle, mikä itseäni hivenen sarjakuvafanina harmittaa. On kuitenkin kaiken totuuden nimissä todettava, ettei elokuva jännittävällä ja syvällä kerronnallaan juurikaan tarvitse sarjakuvamaista visuaalisuutta toimiakseen. Kaiken kaikkiaan elokuva on siis toimiva kokonaisuus hienoilla roolisuorituksilla ja loistava pohja trilogian tulevien elokuvien kehitykselle.

Jos Batman & Robin oli Batman-elokuvien pikimusta lammas, niin seuraava elokuva olisi lampaana takajalkoja myöten täyttä 24 karaatin kultaa. Yön ritari (2008) on yleisesti eniten kriitikoiden arvostama Batman-elokuva, joka tähän päivään saakka on ilmestynyt. Olen itse aikaisemmin maininnut sen jo genrelistauksessani yhdeksi suosikkisupersankarielokuviani, joten ei sinällään ole yllätys, että se on myös suosikkini Batman-elokuvista. Batman Begins loi puitteet uudelle Batman-universumille ja onnistui siinä hyvin, mutta Yön ritari vie tuon maailman täysin uudelle tasolle. Burtonin toisen elokuvan tapaan se jättää origin storyt ensimmäiselle elokuvalle ja nostaa mittakaavaa. Ero on tosin tässä se, että Yön ritari onnistuu mittakaavan ja eeppisyyden kasvattamisessa loistavasti jatkaen ensimmäisen elokuvan realistisilla juurilla ja tuoden sitä kautta tapahtumia lähemmäs katsojaa luoden niistä uskottavia ja jännittäviä täysin uudessa ulottuvuudessa.

Bale jatkaa Batmanin roolissa ja toisin kuin Batman – paluu, Yön ritari onnistuu kehittämään hahmoa entistä pidemmälle jatko-osan myötä. Batmanin pohdinta oman käden oikeuden jatkamisesta ja laillisten rikosten torjujien tukemisesta tarjoaa eksistentiaalisuuden teemoja hahmoon ja käsittelee niitä uskottavasti ja syvemmällä tasolla, kuin koskaan aikaisemmin Batmanin elokuvahistoriassa. Moraali ja etiikka Batmanin toiminnassa herättää mielenkiintoisia kysymyksiä ja elokuva tuo niitä katsojan eteen Balen tulkinnalla uskottavasti ja voimakkaasti jopa lopulta kulminoituen ratkaisuihin, jotka vaikuttavat olennaisesti hahmoon. Rachel Dawesin näyttelijä on vaihtunut Maggie Gyllenhaaliin, mutta kipuilu Brucen ja Rachelin välillä on edelleen hyvin kouriintuntuvasti läsnä, etenkin kun Rachelilla on uusi kumppani, Aaron Eckhartin tulkitsema piirisyyttäjä Harvey Dent. Dentin hahmo lain puolella toimivana rikollisuutta vastaan taistelijana on omiaan muutenkin luomaan mielenkiintoisia vastakkainasetteluja Batmanin hahmolle ja kiihdyttää temaattisia pohdintoja Batmanin toimien oikeutuksesta. Ehkä kuitenkin olennaisin ja muistettavin roolityö elokuvassa on postuumisti parhaan sivuosan Oscar-palkinnon voittanut Heath Ledger legendaarisen Jokerin roolissa. Nicholsonin Jokeri ja Ledgerin Jokeri ovat usein kiihkeän väittelyn kohteena siitä, kumpi on onnistuneempi tulkinta hahmosta, mutta mielestäni ainakaan siitä ei voida olla eri mieltä, etteikö Ledger olisi onnistunut täyttämään Nicholsonin saappaat roolisuorituksellaan aina karvareunusta myöten. Ledger tekee täysin oman tulkinnan hahmostaan jättäen pois ylienergisyyden, mutta säilyttäen arvaamattomuuden ja epävakauden tuoden siihen samalla täysin uuden säväyksen synkkää ja laskelmoivaa julmuutta. Ehdottomasti yksi jo muutenkin loistavan elokuvan parhaita tekijöitä ja jos pitäisi valita, oma preferenssini parhaasta Jokerin hahmon tulkinnasta menisi lopulta tiukasti Ledgerille johtuen hahmon omaperäisestä, mutta alkuperäismateriaalia silti täysin kunnioittavasta roolityöstä.

Kaiken tämän hehkutuksen jälkeen on kokonaisvaltaisesti todettava, että elokuva on loistava. Se hyödyntää täysin ensimmäisen elokuvan luomat puitteet vieden ne uudelle tasolle niin juonen kuin hahmokehityksenkin saralla. Elokuvassa pureudutaan Batmanin hahmoon tavalla, jollaista ei ole aikaisemmin tehty ja mielestäni se tehdään erinomaisesti ja uskottavasti. Elokuva on jännittävä viimeistä kohtausta myöten ja siihen liittyy eeppisiä ja massiivisia tapahtumia, joiden seuraukset vaikuttavat olennaisesti hahmoihin ja koko tapahtumamaailmaan. Näiden tekijöiden ohella roolisuoritukset ovat häikäiseviä ja etenkin Heath Ledgerin Jokeri tullaan nähdäkseni muistamaan vielä vuosikymmenienkin jälkeen yhtenä uskomattomimmista tulkinnoista elokuvan antagonistina. Lyhyesti sanottuna, elokuva on mestariteos ja jokaisen tulisi minun nähdäkseni katsoa se.

Kaiken tämän hehkutuksen jälkeen lienee selvää, että trilogian päätösosan ympärillä pyöri aikanaan valtava hype ja odotusarvot todennäköisesti olivat melko korkealla. Kahden loistavan elokuvan jälkeen Nolanin Yön ritari -trilogian päättää Yön ritarin paluu (2012). Kuten aiemmin mainitsin, Batman Beginsin jäädessä hieman paitsioon, myös tämä päätösosa nauttii melko laajaa kriitikoiden arvostusta. Kaikki kahden aikaisemman elokuvan petaamat tapahtumat ja teemat kulminoituvat tähän viimeiseen elokuvaan ja täytyy näin kokonaisvaltaisesti sanoa, että se ensinnäkin kunnioittaa hienosti aikaisempien elokuvien jatkumoa ja toisekseen onnistuu hienosti vetämään juoninuorat ja hahmokehityksen tyydyttävään lopputulemaan, tehden trilogiasta eheän kokonaisuuden, jolla on vahva alku ja loppu. Edellisen elokuvan tapahtumat petaavat hienosti elokuvan lähtötilanteen, jossa Bruce on päättänyt, ettei Batman enää palaa ja erinäisten tapahtumaketjujen kautta edellisen elokuvan eeppistä kaavaa noudattaen jatkavat Batmanin hahmon eksistentiaalista pohdintaa syventäen hahmoa entisestään ja lopulta vieden saagan kunniakkaaseen loppuun.

Christian Balen tulkinta Batmanista syvenee entisestään tapahtumien kehyksessä ja jatkumo edellisen elokuvien tapahtumista hahmon kehitykseen ja luonteeseen tuntuu luonnolliselta. Elokuvan edetessä hahmo joutuu entistä kohtalokkaampien pohdintojen ja risteyksien eteen, mitkä vetävät syvyydessään selkeästi vertoja edellisen elokuvan onnistuneelle tematiikalle. Eksistentiaalisuus viedään uudelle tasolle Batmanin kohdatessa ensimmäistä kertaa ylivertaisemman vastustajan, Ra’s al Ghulin perinnön jatkajan, Banen, jota näyttelee aina loistava Tom Hardy. Tämä ei varsinaisesti ole Banen ensiesiintyminen, sillä hahmo esiintyi ensimmäisen kerran jo vuonna 1997 Batman & Robinissa, jolloin hahmoa esitti Jeep Swenson, mutta tuota mykkää ja torsoa alkuperäismateriaalista jyrkästi poikkeavaa hahmonkuvatusta voidaan hädin tuskin kutsua edes tulkinnaksi. Tässä elokuvassa Bane noudattelee paljon enemmän sarjakuvien älykästä ja väkivahvaa Batmanin todellista haastajaa (joskin latinotausta on päässyt unohtumaan) ja Hardy tuo hahmon eloon poikkeuksellisen todentuntuisesti. Banen kytkökset Ra’s al Ghuliin ovat lisäksi mainio keino kytkeä trilogiaa yhteen tiiviimmin ja ne luovat hienon jatkumon ensimmäisen elokuvan tapahtumille. Jotkut väittävät, että Hardyn Bane on jopa parempi vihollinen, kuin Ledgerin Jokeri, mutta ihan tämän tason bandwagoniin en itse hyppää, vaikka roolisuoritus loistava onkin. Edellisen elokuvan tapahtumien myötä orastavat romanttiset tunteet Rachel Dawesiin on kuopattu, mutta Batmanin suhde-elämä saa uutta verta toista kertaa valkokankaalla esiintyvän Selina ”Kissanainen” Kylen muodossa. Uusi romanssi on jälleen kerran uskottava ja tuntuu tuoreelta enemmän kuin toisinnolta aikaisemmasta rikkoen samalla muiden Batman-elokuvien kaavaa. Romanssi symboloi Batmanille rauhaa ja synkkyydestä irti päästämistä, mikä tarjoaa kivan ulottuvuuden muuten lähes inhorealistiseen maailmaan, jonka Nolan on elokuviensa ympärille luonut. Kissanaista elokuvassa näyttelee Anne Hathaway ja hänen tulkintansa hahmosta on paljon tasapainoisempi ja rauhallisempi verrattuna Michelle Pfeifferin vaaralliseen ja epävakaaseen. Sinällään siis kiva reboot hahmolle, mutta nähdäkseni tasapuolistaminen vie ehkä hieman painoarvoa hahmon presenssiltä elokuvassa, vaikka toisaalta samankaltaiseen rooliin ei ole tässä varmasti pyrittykään.

Yleisesti ottaen elokuva pärjää hienosti vertailuissa legendanomaiseen edeltäjäänsä ja toimii loistavana päätöksenä hienolle saagalle vieden kunniakkaasti loppuun kärsivällisesti rakennetut hahmosuhteet ja tapahtumat. Loppu on itsessään melko tyydyttävä ja tarjoaa kivan jatkumon jättäen hieman tulevaisuuden auki, mutta toisaalta selkeästi päättäen elokuvien rakentaman tarinan. En ole täysin vastaan joidenkin arvioita, että elokuva olisi jopa itseasiassa parempi kuin Yön ritari, mutta itse pidän sitä kuitenkin vielä jännittävämpänä ja kokonaisvaltaisempana elokuvana, mikä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö tämä päätösosakin olisi kerta kaikkiaan loistava teos. Hahmokehitys ja tematiikka vastaavat modernin elokuvan standardeja loistavasti ja kokonaisuudessaan edeltäjänsä kaltaisesti tämäkin on elokuvana erittäin jännittävä ja kytkee hienosti trilogian yhteen. Kaiken kaikkiaan siis kilpailee hienosti Yön ritarin kanssa parhaan Batman-elokuvan tittelistä, mutta oman mielipiteeni mukaan häviää sille maaliviivalla millisekunnin erolla.

 

YHTEENVETO JA ODOTUKSIA UUDELLE BATMAN-ELOKUVALLE

Yleisesti Batman-elokuvat ovat siis diversiteetiltään vuosien varrella muodostuneet melko moninaisiksi ja matkalle mahtuu niin hyviä, kuin huonojakin tekeleitä. Tim Burton aloitti hyvällä otteella ja onnistui hienosti yhdistämään sarjakuvamaista surrealismia reaalimaailmaan luoden visuaalisesti hätkähdyttävän ja goottihenkisen tapahtumamaailman. Osittain varmasti silloisen trendin mukaisesti elokuvat eivät kuitenkaan pyrkineet sen kummempaan temaattiseen syvyyteen, jonka nykyaikainen elokuva mieltää elinehdoksi onnistuneelle lopputulokselle. Tämän vuoksi elokuvat olivat hieman pintapuolisia, mutta vahvojen roolisuoritusten ja visuaalisuuden kautta ne loivat hyvän pohjan modernimmille supersankarielokuville. Joel Schumacherista yritettiin Burtonin työlle jatkajaa, mutta tuotantoyhtiön vaikutus vei elokuvia kaupallisempaan suuntaan, jonka myötä Schumacherin elokuvien fokus unohtui, tehden niistä enemmän tai vähemmän sekasortoisia rahastuksen välineitä, joita pienet valonpilkahdukset eivät juurikaan pelasta. Lopulta näiden traumojen raunioille Christopher Nolan onnistui rakentamaan modernin, temaattisesti syvän ja alusta loppuun eheän elokuvatrilogian, jota voitaneen pitää onnistuneimpana Batman-filmatisointisarjana tähän päivään saakka. Nolanin inhorealistinen maailma kuitenkin hylkäsi pääosin sarjakuvien surrealismin ja vaikka elokuvat ovat eittämättä loistavia, kaipaisin itse edelleen onnistunutta yhdistelmää sarjakuvallisuutta ja realistisuutta, sillä ne yhdessä ovat se tekijä, joka minulle itselleni tuottaa kaikista eniten nautintoa supersankarielokuvissa.

En ole erityisemmin perehtynyt vielä uuden Batman-elokuvan arvioihin, mutta olen ymmärtänyt, että ne ovat pääasiassa positiivisia. Toivoisin, että se ei lähtisi liikoja kopioimaan Nolanin onnistunutta konseptia, vaan pyrkisi enemmänkin parantamaan vanhempien, visuaalisesti onnistuneiden Batman-elokuvien asetelmaa kohdissa, joissa ne menivät vikaan. Videopelirintamalla Batman Arkham -pelisarja on onnistunut mielestäni kaikista kokonaisvaltaisimmin toteuttamaan sitä visiota, jota itse pidän Batman-representaatioista mielenkiintoisimpana. Tiedän että videopelit eivät varsinaisesti ole suoraan vertailukelpoisia elokuvien kanssa, mutta niiden kaltaista tapahtumamaailmaa ja yleistä sävyä itse toivoisin tulevilta Batman-elokuvilta. Jos Nolanin temaattinen syvyys onnistuttaisiin yhdistämään Burtonin visuaalisuuteen, uskon, että lopputulos voisi olla erittäinkin onnistunut ja sellaisesta elokuvasta itse nauttisin kaikista eniten. Toivottavasti siis uusi Batman-elokuva noudattelee näitä linjoja edes jollain tasolla ja jos ei, niin toivon sen ainakin ottaneen opiksi menneiden vuosien virheistä ja tekevän edes täysin omaa, kokonaan uutta linjaansa. Aika näyttää, millaiseksi Batmanin elokuvahistoria tulee tulevaisuudessa muovautumaan, ja toivon mukaan tämä uusi elokuva tulee olemaan siinä merkittävä suunnannäyttäjä, enkä malta odottaa, että pääsen raportoimaan mihin sen muodostama kompassi asettuu.